Tiedätkö, mitä ovat Trevira, Diolen ja tricel? 1970-luvulla rentouduttiin keinokuiduissa

Keväällä 1969 Yhteishyvän sanavalmis muotitoimittaja Anu Vartiainen kirjoitti vapaa-ajan ja mielenterveyden välisestä suhteesta. Viisipäiväinen työ- ja kouluviikko oli muuttamassa suomalaisten arkea. Toimittaja jututtaa artikkelissa psykiatri Toivo A. Pihkasta, joka kehottaa panostamaan vapaa-aikana lepoon, uneen ja ympäristönvaihdokseen.

Lääketieteen lisensiaatti Maija Taka puolestaan kannustaa reippailemaan ja etsimään virikkeitä. Kumpikin lääkäri suosittelee lokoisaa vapaa-ajan pukeutumista ja kirkkaita värejä tukemaan palautumista arkisesta aherruksesta.

Helmikuun 1970 numerossa Vartiainen esittelee kotiasuja ja -haalareita ja määrittelee sunnuntain ”loikoiluksi, venyttelyksi, verkkaisiksi askareiksi”.

Vapaapäivän päätteeksi ”ilta telkkarin edessä, lukulampun alla, teepöydän laitamilla, lasten leikkihuoneessa on oleilemisen aikaa”.

Anu Vartiaisen mukaan oloasu on pehmeä ja joustava, helppo pestä, nopeasti kuivuva ja silittämättä siisti. Se on ”ilo silmälle ja hyvä mielelle”.

Käytännöllisintä on valita housuasu tai haalari ja mieluiten tyyliltään leikkimielinen vaatekappale. Vartiainen rohkaisee kotiäitejä pukeutumaan mukavaan ja lystikkääseen kotiasuun, sillä ”hassunkurisuus tuo hyvää mieltä arkipäivään”.

Somassa oloasussa saattoi ottaa vastaan yllätysvieraita.

Kotiasuun pujahtaminen huojentaa myös työssäkäyvän naisen väsynyttä mieltä. Tämä koskee yhtä lailla maaseudun naisia:

”Te, jotka kävelette päivät pääksytysten navettapolulla, miksi te ette irrottaudu vapaahetkinänne arkipäivästä lekottelemalla mieleisessänne kotipyjamassa?” Somassa oloasussa saattoi ottaa vastaan yllätysvieraita ja piipahtaa tuttavien luona kylässä.

Yhteishyvän vuoden 1970 numeroissa ajanmukaiset keinokuitumateriaalit lupaavat vaivatonta vaatehuoltoa.

Letkeissä muotijutuissa ja vaatemainoksissa toistuvat kauppanimet ja materiaalinimikkeet Trevira, Diolen, tricel-silkki, akryyli-jersey sekä raion.

Oleiluun tarjotaan kylpytakkeja, yöpaitoja, pyjamia, lukunuttuja sekä nailon-velourista eli joustosametista ommeltuja haalareita. Pikkulapset juoksentelevat sukkahousuissa, jotka ovat villan ja finncrepe-polyamidin sekoitetta.

Miehet kotoilevat banlon-kerrastoissa, kun taas naisten aamutakit on valmistettu tikatusta nailon-charmeusesta, jonka täytteenä on pehmeä superlon. Kynttilänvalossa lämmittävää ”ajattoman tyylikästä kotipukua” on saatavilla ruskeana tai vihreänä, ja se on materiaaliltaan ”nukattua courtellea” tai Bri-Novaa, joka ”joustaa ja myötäilee liikkeitä ja koskettaa ihoa höyhenenpehmeästi”.

Edes naisten alusvaatteet eivät saa puristaa tai hiertää, vaan niiden pitää tehdä ”vuoden jokaisesta päivästä vartalonne vapaapäivä”.

Odotettuihin kesälomapäiviin lanseerattiin miehille isoisätyylinen, lahkeellinen ranta-asu ”uimaan, rannalle, leikkipuvuksi kotiin, helleyön uniasuksi”.

Chenillestä valmistettua lannevaatetta markkinoitiin miehille ”kesän pop-muotina”.

Myös chenillestä valmistettua lannevaatetta markkinoitiin miehille ”kesän pop-muotina”.

Yleensä leikkipuku oli tarjolla naisille heidän ”rantakisailujaan” varten. Illan viiletessä verhouduttiin ponchoon tai bouclé-pintaiseen neulepuseroon.

Syyskuussa 1971 Yhteishyvä saattoi jo todeta, että oloasut ovat sympaattisten ihmisten nykypäivää: ”Aluksi oloasut olivat oikeastaan kotiasuja, mutta nyt ne ovat lähteneet ulos neljän seinän sisäpuolelta ja esiintyvät varsin luontevasti kaikkialla siellä, missä mukavat ihmisetkin liikkuvat.”

Hyggestä ei ollut vielä kuultu, mutta kotoilun aikakausi oli alkanut. Kun öljykriisi alkoi vuonna 1973, asuntojen lämmityksessä alettiin säästää ja lämpimiä kotivaatteita toden totta tarvittiin.

LÄHTEET

Maria Vanha-Similä: Pyykkilaudasta pillereihin. Naisten arki Suomessa 1950–1970-luvuilla. Minerva 2020; Yhteishyvä 1969–1971.