Kutsu pakastusemäntä kylään tai järjestä pakastustalkoot: Näin suomalaisia opastettiin aikanaan pakasteiden saloihin

Vuonna 1960 Oma väki -lehti esitteli pakastamisen historiaa ja valisti, että arktisilla alueilla on aina tiedetty kalansaaliin ja riistan säilyvän jäätyneinä. Ruokapakasteiden teollinen valmistus alkoi Yhdysvalloissa 1920-luvulla, jolloin tuotanto oli vielä kokeiluasteella. Tarvittiin kylmätekniikan kehittämistä, jotta elintarvikkeet säilyisivät sekä varastoissa, kuljetuksessa, myymälöissä että kotioloissa.

Annos pinaattimuhennosta maksoi nykyrahassa 90 senttiä.

SOK:n kokeilukeittiössä testattiin pakasteita ja niihin sopivia reseptejä ja laadittiin Pakasteista parhaat palat -esitelehtinen kuluttajille. Elanto-lehti korosti vuonna 1958 pakasteiden edullisuutta: yksi annos pinaattimuhennosta maksoi vain kolmisenkymmentä markkaa eli nykyrahassa 90 senttiä.

Pakastekalan tuoreutta korostettiin Osuuskauppalehdessä maaliskuussa 1960 kuvailemalla, miten osuuskaupan kylmäauto lähtee Pohjois-Norjan Tromssasta lastinaan 5 000 kilogrammaa vastapakastettua puna-ahventa. Autonkuljettajat Vilho Kellokoski ja Topias Laaksonen ajavat pakasteauton vuorovedoin Etelä-Suomeen.

Myymälänhoitajia kehotettiin vaalimaan upouusia pakastealtaita ja tekemään niistä ”liiketilan magneetin”, ja ”tähän päästään vain tehokkaalla tuotteiden näytteillepanolla, pakastepöydän valaisemisella, sen sijoittamisella keskeiselle paikalle jne.”.

Ennen tehokkaiden kylmäkalusteiden yleistymistä pakasteiden ostaminen edellytti tarkkuutta kotioloissa.

”Jos ei ole jääkaappia voi pakasteen kääriä paksulti sanomalehteen, ja panna paketin kivilattialle tai kylmään ruokakellariin. Pakaste säilyy sulaneena n. 8 tuntia. Talvella pakaste säilytetään ulkona pakkasessa ja kääreenä käytetään runsaasti paperia”, neuvottiin keittokirjassa vuonna 1959.

Oma väki vinkkasi, että pakasteita kannattaa käyttää erityisesti kiireisinä siivous- ja pyykkipäivinä. Lounasaikaan voi silloin tarjota sekavihannesten ryydittämää siskonmakkaramuhennosta ja päivälliseksi pakasteturskasta valmistettua riisi-kalalaatikkoa.

Talvella 1970 Oma väki -lehti kehui työssäkäyvien perheenemäntien oppineen jo pakasteiden käyttämisen niksit: pakaste kannattaa käydä ostamassa lounastunnilla ja antaa sen sulaa hissukseen ostoskassissa työpäivän loppuun asti. Kotiin päästyä puolisulan tillilihan tai patapaistin voi välittömästi kuumentaa päivälliseksi.

Pitkään keploteltiin jääkaapin pakastelokeron varassa; 1970-luvun alussa vain joka kymmenennessä kotitaloudessa oli pakastin. Vähitellen kuluttajat alkoivat hankkia omia pakastimia valmiiden pakasteiden säilyttämiseen sekä kotiruoan ja marjojen jäädyttämiseen. Mikroaaltouunien yleistyminen teki pakasteista kiireisten arkipäivien pelastuksen, kun perheenjäsenet eivät enää ehtineet yhtä aikaa päivällispöydän ympärille.

1970-luvun alussa vain joka kymmenennessä kotitaloudessa oli pakastin.

1960–1970-lukujen vaihteessa Työtehoseura kiinnitti erityistä huomiota pakastamiseen kotioloissa. Se koulutti ”pakastusemänniksi” kutsuttuja ammattilaisia, joita saattoi kutsua kotikäynnille opettamaan pakastamista kädestä pitäen. He valmistivat kotioloissa suuritöisiä, pakastimen täyttäviä ruokaeriä ja neuvoivat oikeaoppista pakastamista. Palvelua käyttivät erityisesti taloudet, joissa äiti kävi ansiotöissä eikä perheessä ollut kotiapulaista. Pakastusemännyydestä kaavailtiin sopivaa ammattia työelämään siirtyville kotiäideille.

Jos perhe ei tarvinnut pakastusemännän vierailua, Työtehoseura kehotti suorittamaan pakastamisen talkoina ja sarjatyönä. Kätevintä oli, kun koko perhe muodosti keittiöön ”liukuhihnan”, jossa perheenjäsenet kuorivat, pilkkoivat ja pakkasivat marjoja, vihanneksia ja muita elintarvikkeita kotipakastimeen.

Nykyään pakasteet kuuluvat olennaisesti sekä arkeen että viikonloppuun. Kuluvalla vuosikymmenellä kappalemääriltään kolme myydyintä pakastetuotetta S-kaupoissa ovat olleet jäätelöt, kasvispakasteet sekä pakastepizzat.

Kun pakasteet tekivät tuloaan, teolliset säilykkeet olivat vasta vakiinnuttaneet paikkansa suomalaisten kotitalouksien ruokakomeroissa.

Ennen sotia säilykkeet olivat Suomessa lähinnä sotaväen muonaa. Suuret kotimaiset säilyketehtaat aloittivat toimintansa sota- ja pulavuosien jälkeen.

Keväällä 1958 Yhteishyvä muistutti ”kannutettujen” elintarvikkeiden eli säilykkeiden kätevyydestä. Niitä luonnehdittiin vaihtelunhaluisten ja nuorten kuluttajien pikaruoaksi ja peltirasiaa ”jokapaikan pienoisjääkaapiksi”. Kampanjan mukaan perheenäiti saattoi säilykkeiden avulla antaa aikaa perheelleen ja peräti pidentää lomaansa, kun hän vältti suuritöisen ruoanlaiton.

SOK:n kokeilukeittiön emännät, maisteri Maija Järventaus ja konsulentti Anja Rantanen, kutsuivat säilykemaistajaisiin elintarvikeosaston herrat, osastopäällikkö Viljo Luukan sekä ekonomit Pentti Dahlin ja Seppo Ahvon.

Alkupalaksi oli voileipiä, joiden päällysteenä oli sardiinia, anjovista, savulohta, hummeria, katkarapuja ja hanhenmaksaa oliivien kera. Sitten seurasi säilykeherkkusienistä ja tölkitetystä lihaliemestä tehty sienikeitto. Pääruoaksi tarjottiin kylmää säilykekinkkua purkkiparsan, -herneiden ja -papujen kera, jälkiruoaksi hedelmäsalaattia tölkistä. Ateriaa luonnehdittiin monipuoliseksi ja kansainväliseksi.

Tölkkihedelmiä markkinoitiin eksoottisina herkkuina. Purkin pohjalle jäävän ananasmehun suhteen annettiin vinkki: ”Tehkää kuten amerikkalaiset! Sekoittakaa joukkoon grapemehua, tulos on ihmeellinen!”