Sarista tuli Suomen ensimmäinen palonainen

20.11.2014
0 arviota
Suomen ensimmäinen palonainen

40-vuotias Sari Rautiala työskentelee Keski-Uudenmaan pelastuslaitoksella Vantaalla. Hän valmistui Pelastusopistosta vuonna 1995.

Sari Rautialan näkö ei riittänyt poliisikouluun, mutta kunto ja kantti tekivät hänestä Suomen ensimmäisen naispalomiehen. Vaikka työ on ajoittain raskasta, ei hän vaihtaisi sitä edes lottovoittoon.

"Palomiehen ammatti ei ollut ensimmäinen vaihtoehtoni. Ajattelin pitkään, että minusta tulisi poliisi, kuten isoveljestäni. Suunnitelmat muuttuivat abivuonna 1993, kun kuulin, etten tulisi todennäköisesti läpäisemään Poliisikoulun pääsykokeisiin kuuluvaa näkötestiä.

Varmistin asian soittamalla Poliisikouluun Tampereelle, josta vastattiin, että normaalia heikompi näkökykyni vaikuttaa tulokseen niin paljon, että minun ei kannata tuhlata aikaani. Se oli pettymys, sillä näkö on asia, johon en voi itse vaikuttaa. Selvittelin muita vaihtoehtoja ja kuulin, että palomiehiä kouluttavassa Kuopion Pelastusopistossa näöllä ei ollut niin väliä. Sanoivat vain: 'Eihän siellä savussa näe muutenkaan.'

Abivuotenani hankin taskurahaa työskentelemällä koulun ohella kuntosalin vastaanotossa Pyhäjärvellä. Vuoron jälkeen jäin salille vielä treenaamaan. Vedin leukoja, tein vatsalihaksia, jalkakyykkyjä ja penkkipunnerruksia. Tiesin, että palomieskoulutuksen pääsykokeiden fyysinen osuus on todella haastava varsinkin naiselle. Sen vuoksi halusin olla niin hyvässä kunnossa kuin vain suinkin mahdollista. Onneksi minulla oli hyvä pohjakunto ja selkeä tavoite, joten treenaaminen ei ollut pakkopullaa.

Taistelutahdolla sisään

Kävin abivuoden keväällä neliosaisissa kuntotesteissä Peurungassa, ja kun olin läpäissyt testit, sain kutsun pääsykokeisiin Kuopioon. Myöhemmin ymmärsin, että kuntotestien läpäiseminen naisena on todella poikkeuksellista. Suurin osa naisista karsiutuu jo kuntotestin ensimmäisessä lajissa, penkkipunnerruksessa. Itse puskin testit läpi sillä asenteella, että aion päästä sisään.

Taistelutahtoni on varmaan perintöä lapsuuden hiihtokilpailuista, joista tulin keränneeksi ison kasan palkintolusikoita. Samalle asenteelle oli kysyntää myös silloin, kun Pelastusopiston rehtori halusi ottaa minut pääsykokeiden jälkeen erityishaastatteluun.

Hän kysyi, miten aion pärjätä, jos tulen valituksi koulutukseen. Vastasin, että teen parhaani ja se riittää. Se on mottoni elämässä, ja olen halunnut viedä sitä eteenpäin lapsillenikin.

Muutama viikko pääsykokeiden jälkeen Kuopiosta soitettiin ja kerrottiin, että pääsykokeen pisteet näyttävät siltä, että olen pääsemässä sisään. He halusivat varoittaa, että siitä saattaa syntyä jonkinlainen kohu, sillä tulisin olemaan ensimmäinen nainen Suomessa, joka opiskelee palomieheksi.

Kun olin aiemmin keväällä kertonut tutuille, että aion Pelastusopistoon, he eivät olleet moksiskaan. He eivät osanneet ajatella, kuinka harvinaista on, että nainen pääsee opiskelemaan palomieheksi. Itsekin tajusin sen vasta, kun aloitin koulutuksen syksyllä 1993 kahdensadan miehen kanssa.

Kävin vaihtamassa vaatteet keittiöhenkilökunnan pukuhuoneessa, sillä koulurakennusta ei ollut rakennettu sillä ajatuksella, että koulutusohjelmassa olisi mukana naisia. Aiemmin palomiehen ammattiin oli hakenut muutama muukin nainen, mutta minä olin ensimmäinen, joka läpäisi kuntotestin ja pääsykokeet.

Kuten etukäteen arveltiin, media kiinnostui minusta. Annoin haastatteluja Savon Sanomiin ja paikallisradioon. Huomio tuntui erikoiselta, sillä omasta mielestäni olin opiskelija siinä missä muutkin. Tiesin, että koululla liikkui kaikenlaisia huhuja ensimmäisestä palomiesnaisesta. Miehet taisivat olla pettyneitä minut tavatessaan, kun en ollutkaan kaksimetrinen koripalloilija.

Sama kohtelu, samat vaatimukset

Vaikka työskentelen miesvaltaisella alalla, minuun on aina suhtauduttu hyvin. Ei ole mitään vinoilua, että 'nostapa nyt tuo murikka tuosta, kun olet kerran näissä hommissa'.

Viime vuosina on keskusteltu siitä, pitäisikö pelastajakoulutuksen pääsyvaatimuksia muuttaa naisten kohdalla, sillä koulutukseen ei ole päässyt naisia vuosikausiin. Edellinen naispalomies valmistui Kuopiosta vuonna 2005. Itse ajattelen, että kaikilla autettavilla ihmisillä on oltava yhtäläiset mahdollisuudet tulla autetuksi, joten tietyt fyysiset edellytykset on pakko täyttää.

Miehet taisivat olla pettyneitä minut tavatessaan, kun en ollutkaan kaksimetrinen koripalloilija.

Silloin kun toimimme tiiminä, työtehtävät jakautuvat luonnollisesti siten, että joku kookkaampi kollega tekee asiat, joissa tarvitaan paljon voimaa. Minä taas voin mennä ahtaaseen paikkaan, koska mahdun sinne toisia helpommin. Toisinaan kun riisun kypäräni, moni ihmettelee ääneen: 'Ai sinä olitkin nainen, en tiennytkään, että naispalomiehiäkin on olemassa.'

Tässä ammatissa huomaa konkreettisesti, että maailma muuttuu ja mitä tahansa voi tulla eteen. Olen ollut mukana muun muassa Jokelan kouluampumisen pelastusjoukoissa. Kaikista eniten kylmäävät sellaiset tapaukset, joissa on mukana lapsia. Kun hälytys tulee ja lähdetään liikenteeseen, on pakko keskittyä täysillä hetkeen ja miettiä, mikä on seuraava siirto ja mitä voin tehdä auttaakseni hädässä olevia. Tunteet nousevat pintaan vasta myöhemmin. Erityisen raskaiden keikkojen jälkeen puimme tilannetta työporukan kanssa purkukeskusteluissa.

En koe, että palomiehen pitää olla kaikkea pelkäämätön sankari. Terve pelko kuuluu tähän työhön, sillä jos ei pelkäisi, tulisi todennäköisesti satuttaneeksi myös itseään. Uskon, että ammattini on vaikuttanut minuun siten, että osaan ottaa tilanteet sellaisina kuin ne ovat.

Leikimme usein työkavereiden kanssa ajatuksella, että mitä tekisimme, jos voittaisimme lotossa. Jokainen on sanonut, ettei ainakaan jättäisi töitä. Jotakin hienoa tässä ammatissa on, vaikka koskaan ei tiedä, mitä hälytyssireenin äänestä seuraa."

Sari Rautiala

Sari Rautiala, 40

Mottoni on… tee parhaasi, se riittää.

Viimeksi nauroin… tänä aamuna työkavereiden kanssa. Nauramme työpaikalla paljon, sillä meistä on vuosien varrella tullut hyviä tuttuja. Usein nauraminen liittyy keskinäiseen hyväntuuliseen naljailuun.

Itkin viimeksi… jokin aika sitten, kun luin lehdestä jutun, jossa kerrottiin kaltoinkohdelluista eläimistä.

Moka, joka opetti eniten… tapahtui ensimmäisellä luokalla. Koulussa järjestettiin disko ja rehtori päätti, etteivät ykkösluokkalaiset saa osallistua. Olin harmissani ja kerroin tästä bussikuskille. Kävi ilmi, että bussikuski oli rehtorin mies. Se nolotti. Opin, että on hyvä miettiä, ennen kuin avaa suunsa.

Haluaisin oppia lisää… kädentaitoja – kaikenlaista kätevää auton korjaamisesta ruoanlaittoon.

Teksti
Kuvat Aleksi Poutanen
Avainsanat: työ
Arvioi artikkeli

Anna arvio

1/5 5/5