Mitä Helsingin patsaat kertovat?

Helsingin keskustan keskeisillä paikoilla, patsaiden silmien alla on vuosikymmenten aikana tapahtunut yhtä sun toista. Teimme kirjailija Kjell Westön kanssa kävelyretken, jonka aikana pohdimme, mitä patsailla on näkemästään ja kuulemastaan kerrottavanaan jälkipolville.

Ratakadulla on osoitteena hieman salamyhkäinen leima. Muun muassa suojelupoliisi pitää siellä päämajaansa. Kadun alkupäässä, pienen Koulupuistikon vehreässä ympäristössä istuu Zacharias Topelius (1818–1898). Lasten ympäröimänä hän pitää leppoisaa lukuhetkeä.

Kun Topelius nostaa katseensa kirjasta, hän näkee Korkeavuorenkadulla suoraan edessään Supon edeltäjän, Ohranan, talon. Venäjän vallan aikaan sinne kuljetettiin öisin suurruhtinaskunnan vihollisiksi epäiltyjä henkilöitä, jotka jatkoivat Pietariin perusteellisempaan käsittelyyn. Topeliuksen muistomerkki paljastettiin vasta vuonna 1932, jolloin talo oli Suomen puolustusministeriön ja yleisesikunnan käytössä.

ZT: "Marsalkka Mannerheim laukkasi täällä vähän väliä siihen aikaan, varmaan matkalla puolustusneuvoston kokoukseen. Olemme sen verran eri ikäpolvea, että emme tavanneet henkilökohtaisesti, mutta entisenä toimittajana yritin tietysti pysyä ajan tasalla.

Enimmäkseen näillä nurkilla on liikkunut lapsia ja nuorisoa, kuten nykyään on tapana sanoa. Kouluja tässä on runsaasti ympärillä: suomalainen Norssi ja vieressäni oleva ruotsinkielinen Brobergska samskolan, joka tosin suljettiin 1970-luvun puolivälissä. Rakennuksesta tehtiin Taideteollinen museo. Kun 1930-luvulla tulin tälle paikalle päivystämään, koulut olivat vielä voimissaan ja molempia kotimaisia kieliä kuuli ympärillä. Silloin käytiin myös kiivasta kamppailua kieliryhmien välillä, vaikka pakkoruotsia ei vielä sanana tunnettukaan. Erityisesti marraskuun 6. päivänä pantiin nyrkit heilumaan ja väärää kieltä puhuvia vastaantulijoita hakattiin puolin ja toisin.

Meno oli rauhallisempaa Johanneksen kentällä, joka oli erityisesti talvisin eräänlainen seuraelämän keskipiste. Kentän rusettiluistelussa oli tyttöjä ja poikia tungokseen asti. Moni on tavannut siellä elämänkumppaninsa jään pintaa kaarrellen musiikin tahtiin."

Topeliuksen muistomerkin veisti vuonna 1909 Ville Vallgren. Alun perin siitä kaavailtiin hautamuistomerkkiä. Kansalaiskeräyksen avulla se valettiin pronssiin ja pystytettiin juhlavin menoin Kouluaukiolle 13.5.1932. Taustalla oli tyytymättömyys aiemmin julkistettuun, Topeliusta symbolisemmin kuvaavaan Gunnar Finnen veistokseen Taru ja totuus, joka paljastettiin saman vuoden syksynä.

Taru ja totuus -veistoksen vieressä seisoo jyhkeä hahmo komeassa viitassaan. Suomalaisen lyriikan suuri nimi Eino Leino (1878–1926) sai oman patsaansa vuonna 1953.

Muistomerkki on kuvanveistäjä Lauri Leppäsen tekemä. Kun Leppänen valoi pronssia, nuoret kollegat tekivät hänelle pienen kepposen. He painoivat viiden markan kolikon runoilijan ojennettuun vasempaan kämmeneen, kun arvelivat taiteilijan olevan jatkuvassa rahanpuutteessa.

EL: "Eivät he kovin väärässä olleet. Kappeli, Kämp ja Bronda olivat kantapaikkojani niin kauan kuin niissä vielä riitti juomaa. Täällä olen seissyt tutussa ympäristössä, mutta kuivin suin. 'Työs olkoon se suurta tai pientä vaan, kun vaan se työtä on oikeaa ja kun sitä palkan et tähden tee! Se raatajan riemulla palkitsee ja tekijän terveydellä, työ himoja huonoja hillitsee niin puhtaalla sydämellä', olen lohdukseni lausunut.

Kuvanveistäjä on laittanut tähän jalustaan rivin Väinämöisen laulustani: 'Yksi on laulu ylitse muiden, ihmisen aattehen hengen ankara laulu.'

Täällä oli pitkään hiljaista, mutta 1965 sain ympärilleni äänekästä seuraa, kun nuoriso alkoi kokoontua tänne. Eikan pumpuksi kai itseään nimittivät. Lauloivat, keskustelivat ja viettivät muuten vain joutilasta elämää illasta toiseen. Sitä riemua ei riittänyt kuin pariksi vuodeksi, kun virkavalta hääti nämä ankaran laulun lähettiläät tiehensä."

Jalustalle nostettu

Vajaan sadan metrin päässä Eino Leinosta seisoo kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runeberg (1804–1877). Hän on yksi kulttuurin merkkihenkilöistä, joka ehti nauttia arvostusta vielä elinaikanaan. Maan tavan mukaan muistomerkit pystytetään vasta henkilöiden kuoleman jälkeen. Runebergin patsashanke käynnistyi vain vuosi runoilijan kuoleman jälkeen. Veistos tilattiin runoilijan pojalta Walter Runebergiltä. 55-vuotiasta Runebergiä esittävä veistos valmistui Pariisissa 1882, jossa se valettiin pronssiin. Jalustan ja sen yhteydessä sijaitsevan Suomi-neidon tekemiseen meni vielä pari vuotta, ja muistomerkki paljastettiin juhlavin menoin vuonna 1885.

JLR: "Täällä olen saanut seurata kansakuntamme kehitystä aitiopaikalta. Kun minut nostettiin tähän ansaitsemalleni jalustalle, olivat monet rakennukset vielä melko vaatimattomia. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti, ja tänne saatiin useita valtakunnan näyttävimpiä rakennuksia. Elämääkin on riittänyt ympärillä. Esplanadin puisto on koonnut perheet sunnuntaikävelylle ja aikaa viettämään. Monet marssit ja kulkueet ovat liikkuneet tästä ohitseni.

Hieman yksinäistä tämä tietysti on, kun tältä korkeudelta ei pääse keskustelemaan ympärillä olevan kansan kanssa. Toisaalta minun suomen kielen taidoillani ei keskustelu sujuisi muutenkaan kovin hyvin. Lähempään tuttavuuteen pyrkivät ainoastaan nämä kirotut lokit. Ornitologina minä olin aikoinaan enemmän joutsenmiehiä."

Huutoetäisyydellä Runebergistä, ravintola Kappelin toisella puolella, seisoo suihkulähteen ja merileijonien ympäröimä Havis Amanda. Kuvanveistäjä Ville Vallgren asui teosta suunnitellessaan Pariisissa, ja veistoksen hahmon malleina toimi tiettävästi kaksi 19-vuotiasta ranskalaista neitoa: Marcelle Delquini ja Leonie Tavier. Teos paljastettiin vuonna 1908. Alastoman naisvartalon esittäminen Helsingin katukuvassa nostatti heti kiivaan väittelyn. Erityisesti naisasialiike vaati patsaan poistamista Lucina Hagmanin johdolla.

HA: "Minun tehtäväni oli tuoda tänne iloista eurooppalaista elämänmyönteisyyttä, joten en ollut moksiskaan näistä tosikoista. Kyllä minun vartaloani kelpaa katsoa, ja se on kestänyt hyvin aikaa. Kysyttäessä arkkitehti Lars Sonck taisi julkisesti sanoa, ettei hänellä ole mitään sitä vastaan, että seison tässä. Suoraan takanani olevassa rakennuksessa sijaitsi aiemmin pankki, joka ei myöntänyt Ville Vallgrenille lainaa, ja siksi hän päätti sijoittaa minut näin päin. Tosin en kuullut pankinjohtajalta mitään protestia näkymästään.

Kauppatori on oikeastaan kaupunkimme vanhin kokoontumispaikka. Täällä tapahtuu jatkuvasti. Satama oli aiemmin paljon tärkeämpi Helsingille. Silakkamarkkinat tietysti ovat olleet täällä joka syksy, mutta paljon on myös tilaisuuksia, jotka ilmentävät kansakunnan riemua. Tänne tulivat suuret sankarit Amsterdamin, Pariisin ja Antwerpenin olympiakisoista vuosina 1920–1928. Oli luontevaa, että tänne kokoonnuttiin myös 1995 juhlimaan jääkiekkojoukkuetta. Ne juhlat olivat kyllä minullekin hieman liikaa, vaikka olen harjoitellut kosteaa ilonpitoa vappuisin jo 1920-luvulta lähtien."

Kivistä kärsimystä

Suuntaamme vielä toiselle torille, jossa Kansallisteatterin jykevän graniittilinnan edustalla istuu kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi (1834–1872). Hän oli lyhyen ja melko onnettoman elämänsä aikana varsin kiistelty hahmo ja sai kuolemansa jälkeen odottaa patsaan pystyttämistä lähes 70 vuotta. Patsas tilattiin vuonna 1932 kuvanveistäjä Väinö Aaltoselta, vaikka kaksivaiheisen kilpailun oli neljä vuotta aiemmin voittanut kaksi muuta kuvanveistäjää. Muistomerkki paljastettiin vuonna 1939. Hahmo on luonteeltaan aivan erilainen kuin muut näkemämme patsaat: melankolinen ja sisäänpäin kääntynyt.

AK: "Eikä tässä nyt mitään suurta riemua ole senkään jälkeen riittänyt, kun tänne tulin. Ensin olivat sotavuodet. Niiden päättyminen sai tosin aikaan piristävän poikkeuksen. Täällä torilla järjestettiin Rauhantanssit torstaina 10.5.1945. Voittajavaltioiden liput liehuivat tangoissa, ja Ossi Aallon sekä Jaakko Vuormaan orkesterit soittivat jazzia.

Sanovat tätä Rautatientoriksi, mutta oikeastaanhan tämä on ollut bussiasema. Metroliikenteen käynnistyminen 1982 rauhoitti hieman tilannetta, ja tähän tuli tilaa muullekin toiminnalle. Viime vuosina luistelurata on tuonut musiikkia ja iloisempia ilmeitä ympärille. Minun ilmeeni pysyy vakavana. Vilkaisu Makkaratalon suuntaan riittää palauttamaan sen, jos mielessä käy jotain valoisampaa."

Vuodesta 1894 Senaatintoria on hallinnut tsaari Aleksanteri II:n (1818–1881) jyhkeä hahmo. Lähes 11 metriin torin pinnasta kohoava muistomerkki on selvästi kierroksemme korkein. Osittain tämä kuvaa niin sanotun vapauttajakeisarin nauttimaa arvostusta maassamme. Olihan hän se tsaari, joka palautti valtiopäivät Suomen autonomian ajan hallintomuotoon vuonna 1863. Ei näin keskeiselle paikalle tosin mitään vaatimattomampaakaan olisi kehdannut pystyttää.

Aleksanteri II muistetaan siitä, että hän lakkautti maaorjuuden Venäjällä vuonna 1861. Hallitsija sai 20 vuotta myöhemmin surmansa pommihyökkäyksen seurauksena Pietarissa. Tekijät kuuluivat vapautusliikkeeseen, joka vaati Venäjälle lisää demokratiaa ja enemmän sananvapautta. Ilmeisesti Aleksanteri II käy nykyisillekin hallitsijoille esimerkkinä siitä, ettei suosiota kannata rakentaa lepsuilla otteilla ja liehittelemällä ulkomaalaisia.

Hallitsijan kuoltua säädyt järjestivät kilpailun hänen muistomerkistään vuonna 1884. Kilpailuun osallistuivat Suomen kaikki johtavat kuvanveistäjät, joista Johannes Takanen voitti ja Walter Runeberg sijoittui toiseksi. Molempien taiteilijoiden ehdotuksissa oli raadin mielestä omat hyvät puolensa, niinpä he saivat muistomerkin yhdessä tehtäväkseen. Takanen kuitenkin kuoli vuonna 1885, ja lopullisesta toteutuksesta vastasi näin Runeberg.

A II: "Minä Aleksanteri II, Venäjän keisari, Puolanmaan tsaari ja Suomen suurruhtinas, tunnen suomalaiset lakia ja järjestystä arvostavana kansana, vaikka en elinaikanani täällä kovin usein käynyt. Annoin heille perustuslain ja oman rahan, joihin olimme molemmin puolin tyytyväisiä.

Tällä paikalla olen nähnyt, että ärsytettyinä suomalaiset voivat olla hankalia. Vuonna 1904 katselin sivusilmällä, kun hieman liian virkaintoinen kenraalikuvernöörimme yritti yhdistää Suomen sotaväen Venäjän armeijaan, tarjosi venäjän kielen virallistamista kouluissa ja virastoissa sekä markan vaihtamista ruplaan. Niinpä minun laillani hänenkin elämänsä päättyi terroristin suorittamaan attentaattiin.

Heti perään suomalaiset olivat järjestämässä ympärilläni suurlakkoa, ja oli täällä joidenkin pohjalaisten järjestämää rähinää myöhemminkin 1930-luvulla. Enimmäkseen nuo asiat ovat tapahtuneet portailla takanani ja olen kääntänyt niille selkäni.

Vuonna 1993 bolsevikkiarmeijan kuoro oli täällä oikein kutsuttuna. En ole koskaan nähnyt niin paljon väkeä ympärilläni."