Internet Explorer -selainta ei enää aktiivisesti tueta. Suosittelemme käyttämään sivustoamme esimerkiksi Google Chrome tai Mozilla Firefox -selaimilla.

"Elämäni olisi varmasti erilainen, jos minua ei olisi adoptoitu. Mutta en tiedä, olisiko se millään lailla parempi", helsinkiläinen Anju Lahtinen kertoo.

Adoption muokkaamat

Teksti:
Ninarose Maoz
Kuvat:
SOK
Julkaistu: 21.8.2014
|
Muokattu: 31.8.2020
Kaksi adoptoitua kertoo, millaista oli tulla ensin biologisten vanhempien hylkäämäksi ja sitten adoptiovanhempien rakastamaksi.

Anju Lahtinen, 29, nuorisotyöntekijä

"Tapasin vanhempani ensimmäisen kerran alle vuoden ikäisenä Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Suomalainen hoitaja lensi minun ja neljän muun intialaisen lapsen kanssa Suomeen. Me vauvat makasimme kahdessa kopassa, joista adoptiovanhempamme nostivat meidät syliinsä.

Kotona minua odottivat vanhempieni biologiset lapset. Sain kolme vanhempaa veljeä. He olivat innoissaan perheenlisäyksestä.

Taustastani on aina puhuttu avoimesti. Oli selvää, että olin syntynyt muualla. Pienenä kuulin usein tarinani iltasadun muodossa.

Tiedän, että synnyin Kolkatassa synnytysklinikalla, jossa ei kysytä papereita. Näin suojellaan aviottomia naisia, jotka saattaisivat muuten joutua sukunsa hylkäämiksi. Minut tuotiin lastenkotiin muutaman päivän ikäisenä. Se oli kotini siihen saakka, kun muutin Suomeen."

Matka juurille

"Asuin lapsuuteni Äänekoskella. Pienellä paikkakunnalla kaikki tunsivat tarinani, ja koin harvoin syrjintää. Vanhempani opettivat, ettei taustassani ole hävettävää. Ajattelin, että Michael Jackson on varmasti isäni. Hän oli ainoa tummaihoinen, jonka tiesin.

Vanhempani halusivat tarjota minulle ja myöhemmin Intiasta adoptoidulle veljelleni intialaista kulttuuria. Vietimme kotona Intian itsenäisyyspäivää ja söimme silloin tällöin intialaista ruokaa. Meillä asui myös intialainen vaihto-oppilas.

Lähdin kansalaisjärjestö Interpedian järjestämälle juurimatkalle, kun olin 10-vuotias. Mukana matkalla olivat kaikki viisi Intiasta samaan aikaan adoptoitua.

Pelkäsin, mitä kohtaisin perillä. Yllätyin, kun näinkin normaaleja kaupunkeja, en savanneja. Iltaisin itkin sitä, miksi juuri minä sain kaikista katulapsista perheen.

Intiassa tunsin itseni suomalaisemmaksi kuin koskaan. Kieli oli vieras, samoin tavat ja eleet."

Ennakkoluulot yllättävät

"Parikymppisenä muutin Helsinkiin. Yhtäkkiä kohtasin ennakkoluuloja ja jopa rasismia. Se ei johtunut niinkään adoptiotaustastani vaan siitä, että näytin erilaiselta. Minua luultiin usein maahanmuuttajaksi, vaikka koen itseni suomalaiseksi ja puhun Keski-Suomen murretta.

Tuolloin rupesin miettimään taustaani enemmän kuin aikaisemmin. Olen aina pitänyt adoptiovanhempiani äitinäni ja isänäni. Tulen tuskin koskaan tietämään biologisten vanhempieni henkilöllisyyttä, mutta sillä ei ole minulle merkitystä.

Joskus lääkärissä tulee hassuja tilanteita, kun minulta kysytään suvun sairauksista. Kun kerron, etten tiedä suvustani mitään, lääkäri saattaa nolostua.

Olen miettinyt paljon hylkäämiskokemustani. Vanhempani ovat kertoneet, että biologinen äitini rakasti minua niin paljon, että antoi minut pois. Uskon, että hänellä on ollut hyvä syy luopua minusta. Se ei silti tarkoita, että minua ei olisi hylätty.

Uskon, että hylkäämiskokemukseni on vaikuttanut ihmissuhteisiini. Olen ollut superkiltti ja pelännyt, että tulen jätetyksi.

En haaveile omasta lapsesta samalla tavalla kuin ikäiseni naiset. En myöskään usko, että aion hankkia biologisia lapsia. Adoptio voisi tulla kysymykseen.

Töissä nuoret kyselevät taustastani, ja vastaan heille avoimesti. He kunnioittavat taustaani, vaikka heittävät siitä rankkaakin huumoria. Se on yksi tapa käsitellä asiaa.

Ajattelen, että adoptiokokemuksia on yhtä monta kuin adoptioita. Siksi adoptiovanhempien tulisi kestää lapsen kysymykset. Tarinaa ei tarvitse kaunistella.

Adoptioon on kaksi näkökulmaa: se on sekä hylkäämis- että rakkaustarina. Tulin hylätyksi, mutta adoptiovanhempani rakastavat minua."

"Ajattelin, että Michael Jackson on varmasti isäni. Hän oli ainoa tummaihoinen, jonka tiesin."

Laura Peltonen, 31, vanhempainvapaalla oleva terveydenhoitaja

"Geenit ovat ihmeellinen asia. Kun 18-vuotiaana tapasin biologisen äitini ensimmäisen kerran, ei jäänyt epäselväksi, että olemme sukua. Olen aina ollut kiinnostunut käsillä tekemisestä. Oli hauskaa huomata, että myös se kulkee suvussani.

Yhdennäköisyydestä huolimatta biologinen äitini on minulle vain henkilö, joka on synnyttänyt minut. Pidämme yhteyttä harvakseltaan. Äitinäni pidän adoptioäitiäni, joka on kasvattanut minut yhdessä adoptioisäni kanssa.

Adoptiosta oli päätetty jo ennen syntymääni. Se tehtiin sosiaalisista syistä. Neljän päivän ikäisenä minut siirrettiin Maija ja Matti -kotiin odottamaan adoptioperheeseen pääsyä. Biologinen äitini ei nähnyt minua synnytyksen jälkeen.

Olen tiennyt pienestä saakka, että minut on adoptoitu. Puhuimme siitä avoimesti vanhempieni kanssa. He myös kertoivat kaiken, minkä tiesivät biologisista vanhemmistani ja suvustani. Tiesin, että minulla oli kaksi biologista sisarusta.

Kasvoin ainoana lapsena viisivuotiaaksi. Sitten sain puolitoista vuotta nuoremman pikkusiskon sijoituslapsesta, joka tuli perheeseemme. Vaikka emme ole verisukulaisia, meistä tuli sisarukset."

Vastaus kirjeeseen

"Kun täytin kahdeksantoista, menin tutustumaan adoptiopapereihini. Pelastakaa Lapset ry lähetti biologiselle äidilleni kirjeen, jossa kerrottiin, että haluaisin olla yhteydessä. Hän vastasi saman tien. Samalla selvisi, että minulla olikin useampia sisaruksia.

Pari vuotta sitten löysin veljeni Facebookista. Kun tapasimme, tuntui kuin olisimme tunteneet aina. Hänen kauttaan tutustuin myös siskoihini, isoäitiini ja täteihini, jotka ottivat minut lämpimästi vastaan. Ihan kuin en olisi ollut koskaan poissa.

Olen onnellinen, että ehdin tutustua isoäitiini ennen hänen kuolemaansa. Myös hänelle se selvästi merkitsi paljon. Hän oli murehtinut sitä, ettei ollut pystynyt ottamaan minua hoiviinsa. Pidän yhteyttä kaikkiin sisaruksiini. He ovat minulle tärkeitä."

Raskaus herätti tunteet

"Adoptiokokemukseni tulivat pinnalle varsinkin raskausaikana. Onneksi sain kysellä asioista biologiselta isosiskoltani, jolla oli jo lapsia. Se oli tärkeää. En voinut jakaa raskautta adoptioäitini kanssa, koska hän ei ollut kokenut sitä koskaan itse.

Odotusaikana mietin paljon, miten erilaisia biologisen äitini raskausaika ja synnytys olivat olleet. Esikoistyttäreni sai alkunsa ihan erilaisista lähtökohdista. Hän oli toivottu lapsi.

Olin mukana perustamassa Aikuiset adoptoidut -yhdistystä, joka tarjoaa vertaistukea adoptoiduille. Sitä olisin kaivannut itse nuoruudessani. Ulkomailta adoptoiduille on tarjolla erilaisia ryhmiä, mutta Suomen sisäinen adoptio on jäänyt kansainvälisen adoption varjoon.

Kun puhun adoptiosta tuleville adoptiovanhemmille, korostan sitä, että adoptiolapsen mukana tulevat lapsen tausta ja menneisyys. Hylkäämiskokemus näkyy aina. Itselläni se on vaikuttanut siihen, että olen herkkä ja lojaali enkä halua riidellä. Olen halunnut ehkä miellyttää adoptiovanhempiani. On tuntunut siltä, että minun täytyy olla heille luottamuksen arvoinen ja riittävän hyvä, koska he ovat ottaneet minut.

Adoptiokokemukseni palapelistä puuttuu osa: biologinen isäni. Selvitän parhaillaan hänen henkilöllisyyttään. Minulle ei ole oikeastaan merkityksellistä, tapaanko hänet vai en, mutta haluaisin hänelle nimen ja ehkä kasvot."

"Hylkäämisen vuoksi olen herkkä ja lojaali enkä halua riidellä."

Suurin osa adoptoiduista on alle 5-vuotiaita

Suomessa tehtiin vuonna 2012 yhteensä 466 adoptiota. Määrä on pysynyt melko samana vuosia. Adoptioista 258 oli kotimaisia. Perheen sisäisiä adoptioita tehtiin 91.

Adoptoiduista oli tyttöjä 198 ja poikia 268. Ulkomailta adoptoidaan eniten lapsia, jotka ovat syntyneet Kiinassa, Etelä-Afrikassa ja Venäjällä.

Suurin osa adoptoiduista on alle 5-vuotiaita, mutta myös yli 18-vuotiaita adoptoidaan vuosittain. Täysi-ikäisten adoptoinnit ovat yleensä Suomen sisäisiä adoptointeja.

Vuodesta 2012 lähtien on ollut mahdollista tehdä niin sanottu avoin adoptio. Se tarkoittaa adoptiota, jossa lapselle jätetään oikeus pitää yhteyttä ja tavata biologista vanhempaansa. Avoin adoptio auttaa lasta säilyttämään yhteyden biologiseen perheeseen.

Lähteet: Tilastokeskus ja Sosiaaliportti

Lisää aiheesta