Ruokaketju rullaa yhteispelillä

Vielä 1950-luvulla moni suomalainen eli melko omavaraisesti oman pellon antimilla. Kaupungistumisen myötä ihmisiä alkoi virrata pohjoisesta etelään ja suuriin kaupunkeihin.

Rakennemuutos vaikutti myös ruokaketjun toimintaan, sillä ruokaa alettiin ostaa yhä enemmän suoraan kaupasta.

Nykyisin ruokaketjussa on paljon vähemmän toimijoita kuin silloin. Esimerkiksi maitotilojen määrä on puolittunut joka kymmenes vuosi, ja enää tiloja on 9 000.

Yleensä ruokaketjua ajatellaan ruoan matkana pellosta pöytään. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen tutkija Csaba Jansik lisäisi ketjuun vielä yhden vaiheen.

"Siihen kuuluvat myös maatalouden tuotantopanokset: lannoitteet, siemenet, rehut, energia ja polttoaineet."

Seuraava vaihe on maataloustuotanto eli tilat, jotka tuottavat ruokateollisuuden raaka-aineita: viljaa, maitoa, lihaa ja vihanneksia. Suomessa kotieläintilojen määrä on vähentynyt ja koko kasvanut. Samalla niiden tuottavuus on parantunut. Tilojen keskittyminen on silti paljon pidemmällä muualla Euroopassa.

Maanviljelijät, jotka Suomessa luopuvat kotieläintuotannosta, siirtyvät viljan viljelyyn. Viljatilojen määrä on pysynyt melko tasaisena, samoin niiden hehtaarikohtaiset sadot.

Ruokaketjun kolmas lenkki on elintarviketeollisuus, joka valmistaa raaka-aineista elintarvikkeita. Tämän jälkeen osa ruoasta päätyy tukkukauppoihin, osa suoraan vähittäismyymälöihin.

"Muissa maissa tukku- ja vähittäiskauppa ovat eriytyneitä, mutta Suomessa suurilla keskusliikkeillä on omat tukkukauppapuolensa. Toisaalta on myös tukkuja, jotka myyvät raaka-aineita suoraan hotelli- ja ravintola-alan yrityksille", Jansik selittää.

Markkinarakenteet vaihtelevat elintarviketeollisuuden sisällä. Meijeri-, liha- ja leipomoteollisuuden tuotanto on keskittynyt suurille toimijoille. Toisaalta esimerkiksi panimoteollisuudessa isojen yritysten varjossa toimivien pienpanimoiden suosio on kasvanut.

"Joskus kuluttajat alkavat suosia altavastaajan tuotteita. Tämä on kiinnostava, kansainvälinen trendi."

Ketjun viimeinen vaihe on kuluttajan ruokapöytä.

Suomalaisen ruokaketjun vahvuus, ja samalla heikkous, on syrjäinen sijainti.

"Olemme syrjäseutu meren takana. Tänne ei ole yhtä helppoa tuoda raaka-aineita kuin Keski-Eurooppaan. Siksi suomalaisen ruokaketjun toimijat tuntevat yhteenkuuluvuutta", Csaba Jansik kuvailee.

Tuottajat ja teollisuus tarvitsevat toisiaan, ja vähittäiskaupat suosivat suomalaisia tuotteita.

"Täällä vallitsee 'vain yhdessä voimme pärjätä' -tilanne."

Suomalainen ruokaketju on Jansikin mukaan hyvin organisoitu ja tehokas. Toisaalta keskittynyt jakelu tekee siitä haavoittuvan.

"Jos Etelä-Suomen jakelussa tapahtuu häiriö vaikkapa myrskyn takia, koko Suomen elintarvikehuolto voi olla uhattuna."

Ruokaketjun heikkous on se, että ruoan tuonti kasvaa, mutta vienti ei. Jalostetun ruoan tuominen on jo halvempaa kuin sen tuottaminen Suomessa. Tästä johtuen vihannesten, hedelmien, lihan ja juuston tuonti on lisääntynyt. Myös öljykasveja, kuten soijaa ja rypsiä, tuodaan paljon valkuaisrehuksi.

Vienti vetää huonommin, sillä maatalouden tuottavuus ei ole pitkien etäisyyksien, maaperän ja ilmaston vuoksi yhtä hyvä kuin muualla Euroopassa.

"Emme kuitenkaan pystyisi olemaan omavaraisia. Suomi ei tuota sitä lohimäärää, mitä kansa syö. Ruisleivissäkin on noin puolet edullista tuontiruista. Kotimaisuutta halutaan, mutta siitä ei välttämättä olla valmiita maksamaan", Jansik tiivistää.

Yksi suomalaisen ruokaketjun vahvuuksista on jäljitettävyys. Lihatiskillä, kananmunapaketeissa ja salaateissa kerrotaan yhä useammin, miltä tilalta tuotteet ovat peräisin. Lähiruokatrendistä on puhuttu jo pari vuotta. Mutta mitä lähiruoka tarkalleen ottaen on?

"Kun teimme hallituksen lähiruokaohjelmaa, päädyimme paikallisruokamääritelmään. Lähiruoka on tuotettu ja valmistettu oman maakunnan alueella", sanoo Maa- ja metsätalousministeriön lähiruokakoordinaattori Kirsi Viljanen.

Rajat myös joustavat. Ääriesimerkkejä ovat poro ja hilla, joita saa Helsingissäkin kutsua lähiruoaksi, koska niitä ei ole saatavilla lähempää. Viljasen mukaan kuluttajat ovat yhä kiinnostuneempia lähiruoasta.

"Moni on huolissaan tuottajien asemasta ja siitä, saavatko he oikeudenmukaista hintaa tuotteistaan. Siksi ruokapiirit ja osuuskunnat ovat kasvattaneet suosiotaan."

Csaba Jansik muistuttaa, etteivät kuluttajien asenteet silti näy vielä ostokäyttäytymisessä.

"Kuluttajilla on ostoksilla kolme kriteeriä: hinta, hinta ja hinta. Lähiruoka ei ole vielä tehnyt läpimurtoa, mutta ehkä näin tapahtuu, jos kaupat alkavat mainostaa lähiruokaa entistä äänekkäämmin", hän sanoo.

"Toisaalta on yhä kasvava ryhmä niitä kuluttajia, joille ruoan laatu, alkuperä ja vaikutukset paikallistalouteen merkitsevät hintaa enemmän. Kauppiaiden pitäisi nostaa paikallistuotteita aktiivisesti esiin", Kirsi Viljanen jatkaa.

S-ryhmän lähiruokastrategian mukaan osuuskaupat pyrkivät aktiivisesti etsimään paikallisia tuottajia ja tukemaan heidän toimintaansa. Kaikilla tuottajilla on mahdollisuus saada tuotteitaan S-ryhmän ruokakauppojen valikoimiin tuottajan koosta riippumatta.

"Korkea suomalaisuuden ja omavaraisuuden aste ruoassa ovat meille tärkeitä. Lähiruokastrategiamme on yksinkertainen. Haluamme tarjota kuluttajille ruokaa maakunnasta ja auttaa pieniäkin toimijoita laajenemaan", kertoo S-ryhmän päivittäistavarakaupan johtaja Jukka Ojapelto.

Paikalliset yritykset luovat maakuntiin hyvinvointia ja työtä. Siksi S-ryhmässä halutaan edistää niiden toimintaa. Maakunnan omat herkut ovat asiakkaille tärkeitä tuotteita.

"Meillä on lähiruokatarjonnassa vielä parantamisen varaa. Lähtökohta on, että tarjoamme ruokaa, jota asiakkaat haluavat ostaa", Ojapelto sanoo.