Kaisa Penttilällä on kädessään pienoismalli Helsingin Tuomiokirkosta. Se on tulostettu 3D-tulostimella. Malli on arkkitehdin piirtämä ja prikulleen samanlainen kuin oikea kirkkokin on. Penttilä on sokea, joten hän ei voi nähdä kirkkoa. Pienoismallia tunnustelemalla hän tietää silti täysin, miltä kirkko näyttää. Penttilä opettaa työkseen tietotekniikkaa näkövammaisille ja on vapaa-ajallaan mukana projektissa, jossa valmistetaan museoille kolmiulotteisia malleja helpottamaan sokeiden museokäyntejä.
Projekti sai alkunsa, kun Penttilä kierteli näkevän perheensä kanssa lomamatkoilla museoita pitkästymiseen saakka. Museoista oli vaikea saada mitään irti, kun vastassa olivat aina samat kylmät ja kovat vitriinit.
"En halunnut, että inhoni museoita kohtaan periytyy ja lapsistani tulee juntteja. Kiersin museoissa hammasta purren, vaikka kyllähän lapset sen vaistosivat", Penttilä sanoo.
Pian Penttilä oivalsi, että hän sai matkamuistomyymälästä museokäynnille kaipaamaansa rekvisiittaa. Pienoismallit, avaimenperät ja magneetit, auttoivat Penttilää hahmottamaan museoita paremmin. Penttilä mietti ystävänsä kanssa, pitäisikö hänen ruveta vuolemaan puisia pienoismalleja, jotta sokeatkin saisivat saman kokemuksen kuin näkevät. Kolme vuotta sitten ongelmaan ilmestyi ratkaisu: 3D-tulostimet.
Penttilä ryhtyi siltä istumalta ajamaan asiaa ystävänsä kanssa. He saivat apurahan opetus- ja kulttuuriministeriöltä, ja viime vuonna Suomen Urheilumuseo avasi ensimmäisenä Suomessa näyttelyn, jossa museoesineitä pääsee hipelöimään 3D-tulosteina.
Sairaus yllätti
"Ei minusta tuollaista tule", Penttilä muistaa ajatelleensa, kun hän näki ensimmäistä kertaa elämässään sokean ihmisen.
19-vuotias Penttilä oli juuri saanut diagnoosin perinnöllisestä verkkokalvon rappeumasta, joka johtaa näkökyvyn heikkenemiseen. Tieto sairaudesta tuli puun takaa. Vaikka sairaus on perinnöllinen, ei kukaan muu suvusta ollut sairastunut siihen aikaisemmin. Kumpikin nuoren naisen vanhemmista kantoi sairautta tietämättään. Ajatus näkövammaisuudesta tuntui lukiolaistytöstä niin kaukaiselta, että hän kielsi koko asian.
"Pinnistelin entistä enemmän, ettei kukaan saisi tietää sairaudestani. Katsoin tarkkaan, että maksan varmasti oikealla kolikolla, ja kun kynä tippui tunnilla lattialle, mietin kauan, miten saisin nostettua sen huomiota herättämättä", Penttilä sanoo.
Diagnoosin ansiosta moni pala loksahti paikoilleen. Penttilä oli jo lapsena ihmetellyt, miten muut lapset näkivät kirkkaalla kesätaivaalla liitävän lennokin, kun hän ei nähnyt mitään. Nyt hän ymmärsi myös, miksi lukiessa seuraavan rivin löytäminen oli hidasta tai miksi hän näki usein värit eri tavalla kuin muut. Lentopallossakin hän tajusi olevansa surkea vain sen takia, että valkoinen pallo hukkui liikuntasalin valkoiseen kattoon ja tupsahti esiin vasta, kun osuminen oli liian myöhäistä.
Peruskoulussa Penttilä oli ollut koulukiusattu. Muut lapset nimittelivät, löivät ja jättivät porukan ulkopuolelle. Jälkeenpäin hän on ajatellut toisten lasten huomanneen jo silloin, että hän oli erilainen kuin muut.
"Lapset ovat todella tarkkoja. He saattoivat nähdä, että minun silmissäni on vikaa, vaikka minulla ei ollut siitä itselläni vielä mitään tietoa", Penttilä pohtii.
Ajatus näkövammaisuudesta tuntui lukiolaistytöstä niin kaukaiselta, että hän kielsi koko asian.