Internet Explorer -selainta ei enää aktiivisesti tueta. Suosittelemme käyttämään sivustoamme esimerkiksi Google Chrome tai Mozilla Firefox -selaimilla.

Nanna Susi, Katja Kettu ja Hannu Lintu pohtivat: Mihin taidetta tarvitaan?

Teksti:
Leena Lukkari
Kuvat:
SOK
Julkaistu: 12.6.2017
|
Muokattu: 31.8.2020
Kävipä kerran niin, että kuvataiteilija Nanna Susi, kirjailija Katja Kettu ja kapellimestari Hannu Lintu tapasivat Kappelissa. Heillä oli visainen kysymys ratkottavanaan: mihin taidetta tarvitaan 100 vuotta täyttävässä Suomessa?

Pullo akvaviittia pöytään! Ei, sanovat Susi, Kettu ja Lintu, parsaa ja valkoviiniä, kiitos.

Kun itsenäinen Suomi oli vasta haavekuva ja keskivertosuomalaiset vaivoin lukutaitoisia takkutukkia, istuivat taiteilijat ravintola Kappelissa akvaviitin äärellä ja keskustelivat, millaista Suomea he haluaisivat olla rakentamassa. Nyt kuvataiteilija Nanna Susi, kirjailija Katja Kettu ja kapellimestari Hannu Lintu istuvat lounaalle 150-vuotiaan Kappelin pöytään ja kertovat, millainen satavuotias Suomi on taiteilijan silmin.

Tarjoilija tuo alkupalat. Valkoviini kimmeltää, kun taiteilijat nostavat maljan Suomelle. Sitten he syventyvät pohtimaan kysymystä: mihin taidetta tarvitaan nykypäivän Suomessa?

Hannu Lintu: On oikeastaan turha kysyä, mihin taidetta tarvitaan. Taidetta syntyy joka tapauksessa ihmisten tarpeesta kommunikoida keskenään. Taiteella voimme antaa itsestämme jotain, mitä emme pysty muulla tavalla antamaan, eikä tuo tarve häviä koskaan. Jokaisella ajalla on väistämättä oma taiteensa. Taide syntyy siitä ympäristöstä missä elämme.

Nanna Susi: Nyt taidetta tarvitaan esimerkiksi siksi, että ihmisen aikakäsitys tuntuu kiihtyvän. Syntymän ja kuoleman välinen suhde kaventuu, ja ihmiset tiedostavat olemassaolon rajallisuuden entistä paremmin. Taide on kuin turvallinen kainalo, johon voi käpertyä, tai energiajuoma, jonka voi juoda, kun koko elämä on pelkkää häkellystä.

Hannu Lintu: Miten niin kuoleman ja syntymän väli on kaventunut? Miten enemmän nyt kuin vaikka keskiajalla tai sata vuotta sitten?

Nanna Susi: Ennen elämä oli arvaamattomampaa. Emme tienneet edes sitä, tuleeko naapuri kylään. Elämässä oli enemmän odotusta ja mystiikkaa, koska sitä ei pystytty suunnittelemaan pitkälle. Odottavan aika on pitkä, sanotaan, mutta juuri se meiltä on kadonnut.

Katja Kettu: Minä taas uskon, että tarvitsemme taidetta, koska arvot ovat raaistuneet ja empatiakyky on hukassa, erityisesti sosiaalisessa mediassa. Kirjallisuudella on kyky mennä toisen ihmisen pään sisään ja näyttää, miten ihminen toimii vaikkapa kriisitilanteessa. Taide tuo mieltä ja ymmärrystä asioihin, joita ei voida mitata.

Hannu Lintu: Taide on se, joka jää kertomaan meistä. Menneiden sukupolvien taide antaa hyvän kuvan siitä, millainen yhteiskunta oli ja mikä oli ihmisille tärkeää.

Nanna Susi: Niin, taide on kuin vesi, se menee kaikkialle mihin se pääsee.

Pääruuaksi Susi ja Lintu syövät rapuvartaat ja Kettu kaalikääryleitä. Tarjoilija kaataa lisää viiniä. Pinot Grigio Zenato on sitruksinen, viheromenainen, kevyen persikkainen ja yrttinen, kertoo tarjoilija. Ryyppääkö yksikään taiteilija enää satavuotiaassa Suomessa?

Nanna Susi: Taiteilija, joka istuu humalassa kapakassa ja puhuu taiteesta, on niin out kuin olla ja voi.

Hannu Lintu: Myös taiteilijat heijastavat trendejä. Nykyään ihmiset elävät melko terveellisesti. He juovat vähemmän alkoholia, eivätkä polta tupakkaa.

Katja Kettu: Kirjoitan paraikaa näytelmää, jonka päähenkilö polttaa piipputupakkaa. Joskus hiivin yöllä parvekkeelle piipputupakalle kuuntelemaan mustarastaan laulua.

Hannu Lintu: Korjataan, muut eivät polta, paitsi Katja Kettu joskus.

Katja Kettu: Matkusteluun menee kolmasosa elämästäni. Olen kirjailija, mutta myös esiinnyn kirjailijana. Käyn markkinoimassa kirjojeni käännöksiä eri puolilla maailmaa: luennoin, annan haastatteluja ja seurustelen päivällisillä. Se on joskus raskasta, koska en ole luonnostani sosiaalinen.

Nanna Susi: Minulla taas on aina niin kiire, etten ehdi nähdä ihmisiä. Elän kaksin 13-vuotiaan poikani kanssa. Puolet ajasta teen töitä ja puolet elän perhe-elämää.

Hannu Lintu: Pakko tuo kummasti järjestelmällisyyttä. Ammattini vaatii keskittymistä ja sitä, että ajatukseni on kirkas. Siitä ihmiset maksavat. Mutta opiskeluaikoina vietin taiteilijaelämää.

Katja Kettu: Esikoiskirjani aikaan minulle oli tärkeää kuulua joukkoon. Pidimme Nuoren Voiman liiton hallituksen kokouksia usein toimiston lähibaareissa.

Nanna Susi: Kapakka ei ole paras paikka taiteilijoiden kanssa seurusteluun. Mieluiten vaihdan ajatuksia työn lomassa.

Hannu Lintu: En olisi halunnut olla kultakauden juomingeissa. Niiden on täytynyt olla kamalaa egotrippailua. Humalaisia ukkoja puhumassa itsestään ja säälimässä itseään vuorokaudet ympäri.

Nanna Susi: Nyt egoilu hoituu somessa.

Katja Kettu: Ennen kustantajan ja kirjailijan suhde oli elinikäinen ja kustantaja saattoi maksaa jopa kirjailijan vuokran. Ei tulisi mieleenikään mennä kustannusyhtiön käytäville kännissä ruinaamaan vuokrarahaa. Mutta kyllä taiteilijakin saa ryypätä, jos huvittaa.

Hannu Lintu: Opiskeluaikoinani kapellimestariluokalla oli perinne, että lauantaina lähdimme professori etunenässä syömään ja juomaan. Valomerkin jälkeen mentiin jatkoille ja sunnuntaina brunssille. Nyt vierailevana professorina olen koettanut ehdottaa, että lähdetäänkö oluelle. Pian käy ilmi, että yhdellä on punttisali ja toinen aikoo vielä opiskella. Menen sitten yksin yhdelle.

Nanna Susi: Nyt kutsutaan ystäviä kotiin syömään, jopa ventovieraita mielenkiintoisia ihmisiä.

Hannu Lintu: Olemme siinä pisteessä, että poikkeava on se taiteilija, joka ryyppää ja polttaa. Sitä voi siksi myös taitavasti käyttää pr-temppuna.

Kylmän kevään jälkeen helsinkiläiset hullaantuvat alkukesän auringosta. Esplanadin puisto täyttyy aurinkolaseihin pukeutuneista kaupunkilaisista. Mutta miltä satavuotias yhteiskunta näyttää taiteilijan silmin?

Hannu Lintu: Olen pettynyt moniin päättäjiin. Halutaan valtaan, mutta ei aina omata kulttuurista tai sielullista sivistystä. Taiteilija, joka ei osaa tehdä taidetta, ei kiinnosta ketään. Taide perustuu osaamiseen. Saman soisi pätevän politiikkoihin.

Nanna Susi: Totta, meillä on päättäjinä ihmisiä, joiden sivistys on hyvin suppea. Kun epäkohtiin täytyy puuttua, taide on yksi keino.

Hannu Lintu: On hienoa, että 1970-luvulla vakiinnutettiin laissa kaupunginteatterit, -orkesterit, -museot ja kirjastot. Nyt järjestelmä on henkitoreissaan. Ymmärretään, että instituutioidenkin täytyy uudistua, mutta ei tiedetä miten.

Nanna Susi: Olisi hullua lähteä purkamaan kaikkea, mikä on juuri saatu valmiiksi. Lakkautusuhan alla kamppailevat museot koittavat tarjota kansalle kaikkea sirkuksesta korkeakulttuuriin. Vallalla on hämmennys.

Katja Kettu: Meillä on upea kirjastolaitos, jollaista ei ole vaikkapa Saksassa tai Italiassa.

Hannu Lintu: Juuri näin. Olen Raumalta, jossa ei ollut kaupunginorkesteria, mutta oli kirjasto. Se oli minulle väylä sivistykseen. Sieltä löysin wittgensteinit ja antiikin ajattelijat ja tietysti uusimmat äänilevyt. Unelmoin siitä, että taide voisi pelastaa, mutta onhan se nähty, että harvoin taide on fundamentaalisesti yhteiskuntaa muuttanut. Yksilö on eri asia.

Katja Kettu: Turvapaikanhakijoiden pakkopalautukset järkyttävät suomalaisia. Taiteella on mahdollisuus näyttää esimerkiksi se, että kyllä täältäkin on lähdetty hakemaan turvapaikkaa tai parempaa elämää. Myös media voisi lakata lietsomasta hysteriaa.

On päästy jälkiruokaan: espressoa kaikille. Kansainväliset maut ovat meille arkipäivää, mutta onko internetaika helpottanut suomalaisen taiteen viemistä ulkomaille?

Katja Kettu: Meidän kannattaisi huomioida paremmin se, että olemme nuori maa. Emme tule koskaan voittamaan massalla mitään kilpailua. Kirjallisuudessa pärjäämme maailmalla omaleimaisuudella, jossa yhdistyy oudosti kaupunkilaisuus ja metsäläisyys. Olemme vasta äsken hypänneet puusta bulevardille.

Hannu Lintu: Taiteilijan on pyrittävä Suomesta maailmalle. Täällä pienessä lammikossa on helppoa olla merkittävä. Lasikatto tulee kuitenkin hyvin nopeasti vastaan ja silloin on vaarana, että lakkaa ajattelemasta laajemmin.

Nanna Susi: Olen tehnyt pari vuotta töitä kiinalaisen naistaiteilija Canal Cheong Jagerroosin kanssa. Olemme reissanneet ristiin rastiin Kiinaa 12 500 kilometriä. Nyt uurastus palkitaan ja meille on tulossa kolme isoa yhteisnäyttelyä Kiinassa. Kukaan ei vie meitä täältä Suomesta mihinkään, maailmalle pääsee vain omalla aktiivisuudella.

Katja Kettu: Tämä on hyvin visuaalista aikaa, jossa kirjoitetun viestin merkitys on vähentynyt. En silti jaksa itkeskellä kirjan kuolemaa. Olin hiljattain New Yorkissa markkinoimassa Kätilön englanninkielistä käännöstä. Kävin kuntosalilla, jossa kuntopyörää polkevat ihmiset lukivat kirjoja salin lukulaitteilta. Tällaisia uusia ajankäytön ikkunoita tarvitaan. Jakaminen on nykyaikaa.

Hannu Lintu: Jakelutapa saattaa muuttaa myös taidetta itseään. Minusta ollaan turhaan huolissaan siitä, että ihmiset eivät osaa enää keskittyä. Mitä musiikki oli barokin aikana: lyhyitä kolmesta kymmeneen minuutin menuetteja, gavotteja ja burrèeta. 1800-luvulla sävellettiin sitten puolentoista tunnin sinfonioita ja sitten tuli Wagner ja tunteja kestävät teokset. Tällaista taiteen pitää olla, ajateltiin, kunnes popmusiikki kutisti kappaleet taas noin kolmeen minuuttiin.

Nanna Susi: Mutta on asioita, jotka täytyy nähdä livenä; ei ole ollenkaan sama asia katsoa kuvataidenäyttelyä videolle tallennettuna kuin kokea se paikan päällä. Videoituna ei näe teosten kolmiulotteisuutta.

Hannu Lintu: Minusta taas on hienoa, että konsertteja katsotaan kotona striimattuna. Tiedän, että jotkut jopa pukeutuvat kotona parhaimpiinsa ja kutsuvat naapuritkin kylään jakamaan elämyksen. Live-esitys on kymmenen kertaa täräyttävämpi kokemus, mutta netti tarjoaa yhä useammille mahdollisuuden päästä kokemaan kulttuuria asuinpaikasta riippumatta.

Nanna Susi: Tarjontaa todella on loputtomasti, eikä kaikkeen voi keskittyä. Ihmisiä suorastaan hellitään kulttuurilla.

Katja Kettu: Ihanasti sanottu. Monesti kuulee sanottavan, että kulttuuria tuputetaan.

Hannu Lintu: Usein toivoisin jo olevani eläkkeellä, jotta pääsisin kuluttamaan kulttuuria. Ostaisin museokortin ja kävisin useammin vaikkapa kirjakaupoissa.

Tunnetko taiteilijat pöydässä?

Kappeli muuttui maitokojusta taiteilijaravintolaksi

Ravintola Kappeli vattiin vuonna 1867. Sen paikalla sijaitsi aikoinaan sokerileipuri Johan Daniel Jerngrenin tilapäinen virvoitusjuomakioski ja sitä ennen paimenpojan pitämä maitokoju. Latinaksi paimen on pastor, ja siitä johdettuna kaupunkilaiset alkoivat kutsua kojua kappeliksi. Tarvitsihan pastori kappelinsa.

Ravintolan elävästä musiikista ja viilennetyistä juomista tuli muutamaa vuosikymmentä myöhemmin ravintolan tavaramerkki. Kultakauden suuret taiteilijat viihtyivät ravintolassa usein ja pitkään.

Pöydissä käytiin kiihkeitä keskusteluja taiteen roolista kansakunnan valistajana ja herättäjänä. Ilman kultakauden taidetta ei olisi yhtenäistä suomen kieltä, verkkokalvolle syöpyneitä kuvia kansallismaisemista tai silmänurkkaa kostuttavaa Finlandiaa.

Omassa nimikkopöydässään Jean Sibelius saattoi nauttia rakastamiaan ostereita ja samppanjaa. Pohjoisesplanadille antavista ikkunoista oli esteetön näkymä simpukanmuotoiselle lavalle, jossa kapellimestari Aleksei Apostol johti soittokuntaansa. Aitiopaikalta saattoi seurata puistossa käyskenteleviä ihmisiä ja auringon heijastuksia hiekkakäytävillä. Olihan siinä jotain samaa kuin Pariisin puistoissa.

Kieltolain takia ravintolaa ei kannattanut pitää avoinna talvisaikaan. Vuosikymmenien saatossa kosteus imeytyi talon rakenteisiin ja suurten taiteilijoiden ruoka- ja juomapalkalla seinille loihtimat teokset unohtuivat kaupunkilaisilta.

Vuonna 1976 tuuli taas kääntyi. Osuusliike Elanto vuokrasi Kappelin ja restauroi sen täysin. Nykyinen HOK-Elanto uusi remontin 2011. Arkkitehtina toimi Jutta Johansson. Saneerauksessa haluttiin tuoda esiin rakennuksen historiallisia arvoja nykypäivään sopivalla tavalla.

Lisää aiheesta