Hiekka rahisee vaelluskenkien alla, kun Mirja Kärnä kävelee laakeassa ja puuttomassa maastossa pitkin Santiago de Compostelaa. Hän vaeltaa ensimmäistä kertaa kuuluisalla pyhiinvaellusreitillä, ja takana on jo satoja kilometrejä. Kaukana horisontissa pilkahtaa tuttu kävelijä, jonka kanssa hän on ystävystynyt vaelluksen aikana. Kun Kärnä yrittää saada ystävän kiinni, hänet valtaa yhtäkkiä riipivä ja lohduton suru. Se kumpuaa jostain menneisyydestä, eikä hän ymmärrä sen syytä.
Kärnä saapuu pieneen kylään, jossa on muutama kivitalo, kirkko ja baari. Muut vaeltajat ovat juuri laskemassa reppujaan baarin terassille, mutta Kärnä suuntaa kirkkoon. Hän istuu kirkon takaosaan, nojaa päänsä edessään olevaan penkkiin ja antaa kyynelten tippua maahan.
Kärnästä tuntuu, ettei kukaan muu voi tuntea niin kauheaa lohduttomuutta. Häntä pelottaa, sillä omien tunteiden hallinta tuntuu kadonneen.
Vaikka iltapäivä on jo pitkällä, Kärnä päättää jatkaa matkaansa. Surun syytä hän ei keksi, mutta askel askeleelta tunne alkaa helpottaa.
Onnellisuuslihas pitää pinnalla
Mirja Kärnä, 34, kaataa lasiin itse tehtyä viinimarjanlehtijuomaa ja istuu pöydän ääreen Kuopion-kodissaan. Vieressä nojaa turkoosi rinkka, joka on jo pakattu tulevan viikonlopun vaellukselle Turun saaristoon.
Moni voisi pitää Kärnää hurahtaneena, sillä harva rakastaa kävelemistä ja siitä puhumista yhtä paljon. Kaikki sai alkunsa Paulo Coelhon teoksesta Pyhiinvaeltaja, joka innoitti Kärnän ensimmäiselle, viisi vuotta sitten tehdylle vaellukselle. Reissu muutti naisen elämän. Käveleminen vei silloin mennessään, ja nyt jalat ovat kantaneet jo neljä pitkää vaellusta.
"En ole urheilija, vaan kävely merkitsee minulle pikemminkin henkistä tutkiskelua. Olennaista on suostua kohtaamaan sen aikana ikävät tunteet ja möröt. Ensimmäisen vaellukseni aikana pintaan nousi ennen kaikkea arvottomuuden tunne. Tajusin ajattelevani, etteivät matkalla tapaamani ihmiset pidä minusta, koska olen täysin arvoton", Kärnä kuvailee.
Kärnä sai valaisevan oivalluksen kävellessään yksin ilman muita ärsykkeitä. Tunteen käsittely alkoi sen tunnustamisesta ja hyväksymisestä. Vähitellen samanlaiset ajatukset oli helpompi tunnistaa ja arvottomuuden tunne alkoi helpottaa.
"Nyt ajattelen, että hankalille tunteille kannattaa avata ovi. Niille voi sanoa, että 'käykää sisään ja lähtekää ulos, kun siltä tuntuu'."
Kärnä uskoo, että jokaisella on oma onnellisuuslihas, jota voimistamalla pysyy pinnalla, vaikka elämä heittelee. Lihaksen treenaaminen on simppeliä: kävele ja ole itsesi kanssa.
Mies tunsi kävelyn vaikutukset
Kärnän neljäs ja viimeisin pitkä vaellus kesti seitsemän kuukautta. Matka alkoi Suomen Hattulasta ja kulki vanhoja pyhiinvaellusreittejä Saksan, Luxemburgin ja Ranskan läpi Espanjaan. Kilometrejä kertyi kaikkiaan lähes 4 000. Kärnä etsi etukäteen tietoa netistä ja vaellusoppaista ja säästi rahaa kymppitonnin. Ennen kävelyä hän treenasi ainoastaan rennoilla juoksulenkeillä.
Raskainta ei suinkaan ollut kävelyn fyysisyys. Henkisesti vaikein paikka tuli eteen Itä-Ranskassa, jossa yöpaikkaa oli lähes mahdotonta löytää. Teltankin Kärnä oli lähettänyt kotiin, sillä se painoi liikaa.
"Silloin olin valmis luovuttamaan. Tunsin hirveää häpeää. Miten kehtaisin jättää reitin kesken, kun olin sitoutunut siihen julkisesti sekä läheisilleni että blogissani? Lopulta sain idean eräältä vaeltajapariskunnalta. Kun olin kävellyt päivän, matkustin junalla hostellille ja palasin aamulla samaan paikkaan jatkamaan kävelyä."
Neljännen kävelyn merkitys kirkastui Etelä-Ranskassa. Kun Kärnä saapui itävaltalaisen miehen pitämän majatalon pihaan, mies kysyi ensimmäisenä, joko pelko on hävinnyt. Hän siis tunsi kävelyn vaikutukset.
"Mietin hetken ja sanoin, että on. Kävelyt eivät ole minulle uskonnollisia kokemuksia, mutta en yhtään ihmettele, miksi pyhiinvaellukset kuuluvat eri uskontoihin. Kävellessä käsittelemättömät tunteet alkavat virrata kehossa. Kun kulkee eteenpäin ja maisemat vaihtuvat ympärillä, myös mieli päästää vanhasta irti ja antaa tilaa uudelle", Kärnä selittää.