Kati Tervo: Tulppaanikimppu

26.1.2015
0 arviota
Kati Tervo: Tulppaanikimppu

Kolmevuotias poikani juoksenteli iloisesti saattokodin käytävillä ymmärtämättä, että mummu oli nukkunut pois. Hän halusi mennä katsomaan vainajaa uudestaan kappeliin. Lapsi ei kauhistellut eikä pelännyt kuoleman kohtaamista.

Äiti tiesi, missä halusi kuolla. Saattohoitokotiin pääsemistä hankaloitti yllättävä byrokratia. Äiti oli espoolainen, ja Espoo olisi halunnut hänet viimeisiksi päiviksi kaupunginsairaalaan. Tuliko minusta nyt yhteiskunnallinen ongelma, äiti ihmetteli. Hoitaneen lääkärin suosituksella toivottu paikka viimein järjestyi.

Saattokodissa oli helppo vierailla ja viipyä vuoteen äärellä. Hoitaja huolehti myös omaisen jaksamisesta. Hän kertoi, miten äiti voi ja mitä tämä oli puhellut. Äidin hyvästä kuolemasta tuli meidän yhteinen asiamme. Siitä koetimme huolehtia. Hiipuvan kipuja lievitettiin, miten pystyttiin.

Äiti ryhtyi kuolemaan. Kun hän lakkasi syömästä, kostutin hänen kuivuvia huuliaan vanupuikolla. Viimeiset päivät ja tunnit läheisyyttä olivat tärkeitä. Ei vain kuolevalle vaan kaikille meille läheisille. Pitää kädestä, seurata vointia, olla kuulolla, vaikkei sanoja enää lausutakaan. Kutsua hoitaja huoneeseen, jos kivut yltyvät.

Jokaisen kuuluisi saada ihmisarvoinen saattohoito. Hoitaja kertoi, miten monilla ei ole ketään saattamassa. Sukua ei ole elossa eikä ikätovereita. Saattohoitaja huolehtii yksinään kuolevista, pitkän tien kulkijoista. Hoitajan työ vaatii voimia, mutta palkitsee. Hän tietää korvaamattomuutensa. Viimeinen inhimillinen kosketus ihmisen elämässä. Kuolema tarvitsee kätilönsä, kuolevan lähtöä voi auttaa monin tavoin.

Arvokas kuolema syntyy hoivaavista käsistä ja rauhoitetusta tilasta. Kuoleva säikkyy ääniä ja äkkinäisiä liikkeitä, hän on avuton kuin vastasyntynyt. Rakkaan ihmisen haipuessa pois jää jäljelle rauha, muistot ja kiitollisuus. Suru.

Hyvästijättö kesti päiviä. Äiti ei kapinoinut kuolemaa vastaan vaan odotti sitä hauraana ja tyynenä. Pitkä elämä ja parantumaton sairaus olivat kuluttaneet voimat. Raollaan olevien säleiden taakse jäi helmikuinen valo ja kaupungin häly. Tulppaanikimppu pöydällä enteili kevättä, jota äiti ei enää näkisi, mutta joka koittaisi puhkeavine silmuineen.

Teksti:
Kuva: Minna Kurjenluoma
Arvioi artikkeli

Anna arvio

1/5 5/5