Seison mökkitiellä kumisaappaissa ja kuuntelen kurkien etäisiä kokoontumishuutoja. Täällä missä kuljen, ei juuri kasva sieniä, mutta metsä tuoksuu vahvalta, sammaleilta, havulta ja maalta. Suljen silmäni ja vedän keuhkot täyteen happea, nuuhkin. En tunne salaisia vahveroapajia. Jos kohdalle sattuu tuntemani ruokasieni, poimin sen. Ostan kaupasta ja torilta sen mitä käytän.
Lapsena oli toisin. Sienestimme ahkerasti isän ja äidin kanssa. Isä ajoi rahisevaa metsätietä kangasmaille. Siellä hajaannuimme etsimään herkkuja, paitsi minä pienimpänä kuljin äidin kintereillä. Äiti tarttui sienen jalkaan ja veti sen ylös. Hän leikkasi sienen halki veitsellä, totesi madonsyömäksi ja viskasi pois.
En löytäisi enää siihen lumottuun sienimetsään.
Karvalaukku oli suosikkini. Sillä on hauska nukkainen lakki. Sienikori täyttyi haaparouskuista ja muista syömäkelpoisista, jotka ryöpättiin, purkitettiin ja säilöttiin etikkaan. Talvella äiti paistoi sienikastiketta. Siihen aikaan ei ollut pakastimia.
Sukulaisnainen paljasti salaisen metsänsä, jossa kasvoi ylenpalttisesti suppilovahveroita. Pääsimme neuvottuja teitä perille jonnekin Uudellamaalla. Silmä tottui pian maahan pudonneisiin lehtiin ja alkoi erottaa vahveroita lehtien seasta. Niitä oli enemmän kuin jaksoimme poimia. Koppakaupalla. Kuivattelin niitä vuokra-yksiöni lattialla sanomalehtien päällä.
En löytäisi enää siihen lumottuun sienimetsään. Kyllä se niin salaiseksi jäi.
Ruoka maistuu metsälle. Paremmalta kuin mikään.
Ruskan värjäämä varvikko hurmaa. Räikeä närhi liitää hongikon pilareiden lomitse. Kurjet kokoontuvat sänkipellolle. "Joko lähdetään?" utelevat nuoret kurjet malttamattomasti siipiään pörhistellen. "Malttakaahan", sanoo johtajakurki. "Tankataan vielä, että jaksetaan Marokkoon saakka."
Pyöräytän vahveroista, jauhelihasta ja valkosipulista soosin, keitän kuoriperunat ja otan jääkaapista esille puolukkasurvoksen. Ruoka maistuu metsälle. Paremmalta kuin mikään.