Kati Tervo: Neljä vuotta sitten

22.9.2014
0 arviota
Kati Tervo

Kuin marras olisi kaivanut pesän rintaani. Sinne se oli pesinyt salaa ja lupaa kysymättä. Tieto siitä tuli kännykkään. Nauroin lääkärille, että minullahan on mistä ottaa, ei haittaa lainkaan, jos pieni pala napsaistaan. Kuuntelin ulkopuolisena rehvakasta puhettani. Se olin minä enkä kuitenkaan ollut. Ensimmäisestä neulanäytteestä heräsi patologin epäilys.

Saattoi olla väärä hälytyskin. Mutta mielessäni kävin jo sädehoidoissa, kuuntelin kummia ääniä laitteista, jotka tappavat sitä, mikä voisi tappaa minut. Veitsi ja koneet auttavat ja hoitavat. Miten panssaroin itseni, etten itke pikkuvaivaani? Pientä se oli sen rinnalla, mitä jotkut naiset kokevat: menettävät kohtunsa, munasarjansa ja molemmat rintansa. Silti he jaksavat hymyillä ja katsoa kannustavasti sädehtien kuin pyhimykset kanssasisareensa, jolla on vain sentin kasvain. Ehkä yksi kuoppa tississä hoitojen jälkeen.

Tuntui läpättävän vähän joka paikka. Ei vain sydän, joka takoi ja takoi. Kaikki elimet säpsähtelivät ja värisivät kuin viesti kulkisi solusta soluun: Hei kuulitteko, että rintaan muutti paha vieras? Tiesittekö? Hoitaja sanoi, että useimmat syöpäepäillyt ovat jo tekemässä testamenttiaan näytteenottoon tullessaan. Nainen on sellainen, hän lisäsi.

Naisen rinta on kuin valtameri, kun sen näkee ultraäänikuvina näytössä. Siellä aaltoilevat syvänteet ja suvannot, paljastuvat virtaukset ja kraatterit. Pinnanalainen kudos väreilee, kun laite kulkee ihoa pitkin ja etsii kaikuluotaimella uhkaa ja saalistaa tautia.

Naisena olo voi tappaa naisen, siksi pitää huolehtia itsestään ja käydä tutkimuksissa. Ajoissa saatu apu auttaa. Patologi tutkii solujen laadun näytteestä. Antaa diagnoosinsa ja kirurgi päättää, leikataanko paha pois. Pitäähän sitä naisella arpia olla, kun ei ole edes tatuoituna ristiä, sydäntä eikä ankkuria – rehvastelija minussa säkätti.

Elämisen tunne kiteytyy hetkiksi. Ne pyyhkiytyvät lokakuun viimassa pois, ellei niihin tartu. Kynttilää sytyttäessä ymmärtää saaneensa paljon. Se ei alituisesti tunnu paljolta, mutta talven lähestyessä ja taudin jälkeen on onnellinen, että pään päällä on katto ja lähimmät kotona, kuulomatkan etäisyydellä. Syömme yhdessä iltapalaa, ja silmämme loistavat katseen osuessa liekkiin. Paranin.

Teksti:
Kuva: Kreetta Järvenpää
Arvioi artikkeli

Anna arvio

1/5 5/5