Kati Tervo: Haikula

25.5.2015
0 arviota
Kati Tervo: Haikula

Haaveilen runomökistä. Se on milloin hehkuvan oranssi, milloin sammaleisen vihreä. Aina sen värinen, mikä on kulloinenkin mielentilani. Mökille on paikka pusikossa meidän kesäpaikassamme. Jos pöheiköstä raaskii luopua, sinne mahtuu hyvin yhdeksän neliön riimihuone, johon vetäytyä.

Haikula tuoksuisi puulle ja maalille, ajan myötä myös maalle ja metsälle. Sen lattia olisi laudoista, joita täplittävät mielikuvitusta villitsevät oksankohdat. Pikkutyttönä tummat läiskät puuseinässä näyttivät hahmoilta. Erotin niistä ukkoja, akkoja ja peikkoja.

Tapetoinko seinät? Ruusuilla vai raidoilla? Jospa vedän telalla niihin aavistuksen roosaa. Haluan ympäröidä itseni jollakin hennolla ja hyvää aavistelevalla sävyllä.

Ikkunasta tarkkailisin melojia kanooteissa, muskeliveneen kiitoa, illemmalla kuikkapariskunnan lipumista kaislikon rajaan ja verkonlaskua.

Mökissä olisi pieni kuisti, johon mahtuisi puolalainen korituoli. Siinä istuskelisin aurinkorillit nenällä ja lukisin. Kellertävistä sivuista on ehtinyt painomusteen tuoksu haihtua, ja niihin on tarttunut ihanaa menneiden vuosien patinaa. Kirjoittaisin sivun pari natisevalla pöydällä, patjalla ottaisin viltin alla nokoset. Olisin maailmasta huudon päässä.

Selailisin kaupungista rahdattua taidekirjaa. Uisin kuvaan, jonka maalari maalasi kauan sitten. Hukkuisin siihen maisemaan, joka on samalla tuttu ja vieras: suomalainen rantamaisema. Vehmas lehto, karu kangas, sysimetsä, lepikko, kallioinen, sileä, äkkijyrkkä.

Viettäisin japanilaisen iltapäivän omassa Haikulassa. Teetä aamutakissa ja ikivanhoja säkeitä. Mikä riemu. Mikä tyyneys. Pisarat putoavat kattoon, eikä iltapäivä lopu lainkaan.

Sanojen pakottomuus, raukea tahti, ajatuksen pujahdus, oivaltava rauha. Hetki täyttyy kukkuroilleen ja valuu yli kuin sadevesitynnyri. Kun palaan muiden pariin, poika soittaa illansuun täyteen heviä.

Päänsä nostavia nuppuja, jotka aukeavat valoa ja lämpöä kohti, sellaisia me olemme, kun kesä koittaa. Uteliaita kuin emme olisi maistaneet koskaan ketunleipää emmekä imeneet pillikkeen kukan mettä.

Teksti:
Kuva: Minna Kurjenluoma
Arvioi artikkeli

Anna arvio

1/5 5/5