Poika on abi ja hänen viimeinen kouluvuotensa alkaa. Olen nieleskellyt itkunpoikasia. Vastahan me saattelimme häntä ala-asteelle. Pellavapäisestä lapsesta on varttunut matalaääninen aikamies.
Kaipaan jo kouluaamuja, vaikka uni maistuisi usein pitempään. Jokunen vuosi sitten poika ehdotti, ettei minun tarvitsisi herätä arkiaamuina aikaisin hänen takiaan.
En hyväksynyt ehdotusta. Tiesin, että meidän perheemme kouluaamut loppuisivat joka tapauksessa pian, ja halusin olla osallisena niissä.
Koputan pojan oveen. Kun aukaisen sen, alkaa kuulua linnunlaulua. Se on hänen kännykkäherätyksensä.
Annan pojalle kympin heräämisestä. Milloinkaan hän ei ole sanonut, ettei halua lähteä kouluun. Hän lähtee sinne jopa vartin etuajassa.
Itse koululaisena hangoittelin vastaan heräämistä. Äidillä oli täysi työ saada minut ylös. Poika on järkeillyt: mitä kannattaa vitkastella, kun noustava on kumminkin.
Heitän pojalle puhtaan sukkaparin. Meillä etsitään sukkia usein, siksi tämä ele on suurempi kuin miltä se vaikuttaa. Päivän hyvä työ.
Siitä se aamu alkaa. Lähden keittämään kahvia ja laittamaan aamupalaa, ja hän harjaamaan hampaita. Kaadan meille mukilliset maitokahvia ja ryhdyn lukemaan lehteä häntä vastapäätä keittiönpöydässä.
Utelen hänen päivästään. Tuleeko hän suoraan kotiin? Vai jääkö kavereitten kanssa hengailemaan? Hän on lyhytsanainen, mutta vastaa. Hän kertoo viestittelevänsä, ellei tule suoraan kotiin.
Kerron hänelle meneväni työhuoneelle ja palaavani illansuussa. Soppaa kannattaa lämmittää, jos nälättää. Luen ääneen lehdestä uutisen, joka häntä ehkä kiinnostaa. Hän lukee kännykästään pitkää tekstivirtaa ja hymyilee.
Noustuaan hän kiertää pöydän ja halaa. Ei pitkään, mutta halaa. Se hetki on aamun tärkein, saada ainokaiseltaan hellää aamukohtelua. Harvemmin on ovia paiskottu tai huudettu.
Ulko-ovi sulkeutuu ja poika katoaa aamuun reppuineen ja kitaroineen. Katson taivaalle. Joko ripsii? Ottiko lapsi takin varmasti mukaansa? Ei tainnut ottaa.