Kolmemetrinen kantele nojaa turkoosia seinää vasten. Soitin on vaikuttava näky, sillä se nousee paljon keskikokoisen miehen pään yläpuolelle. Hieman etäämmällä, puupöydällä, makaa viisikielinen kantele, joka on koverrettu yhdestä puupalasta ja savustettu karjalaisessa saunassa. Sen rinnalla lepää tuhat vuotta vanhan novgorodilaisen mallin mukaan tehty soitin, jonka kaltaisia on Suomessa vain muutama.
Kanteletaiteilija Timo Väänäsen kotistudio on aarreaitta, josta löytyy toistakymmentä erikokoista, -muotoista ja -äänistä kanteletta. Kun Väänänen tarttuu tottunein ottein siperialaiseen soittimeen, huone täyttyy taianomaisesta musiikista. Siinä kanteleen matalasointiseen ääneen yhtyy soittimeen köytetyn lehmänkellon kilinä ja soittajan laulu.
Äänimaisema on kaukana meidän perinteiseksi määrittelemästämme kantelemusiikista.
Ikkunalaudalta taiteilijaksi
Kun Väänänen aloitti 1970-luvun lopussa kanteletunnit kansansoittaja Elli Sonkkasen ryhmässä, ei hänelle ollut kovinkaan paljon esikuvia tarjolla. Kantele oli siihen aikaan vielä harvinainen soitin, eikä kansanmuusikoita juurikaan koulutettu ammattilaisiksi.
Kahdeksanvuotias Väänänen istuskeli usein suurimman osan soittotunnista ikkunalaudalla, katseli eteensä avautuvaa maisemaa ja kuunteli muiden soittoa.
"En tainnut oikein ymmärtää, että minunkin oli tarkoitus soittaa. Tunneilla vain oli niin kiva ilmapiiri, ja ikkunalauta oli jostain syystä tosi mielenkiintoinen. Näin jälkikäteen vähän huvittaa, kuinka pihalla olin koko tilanteessa", Väänänen muistelee.
Opettajan antama malli oman tekemisen vapaudesta kuitenkin koukutti nuoren pojan kanteleen maailmaan.
"Ellin tunneilla oikea ja väärä ei ollut olennaista, vaan soittaminen oli jutun koukku."
Teini-iässä Väänänen hakeutui Savonlinnan taidelukioon. Urahaaveita vahvisti myös se, että Sibelius-Akatemiassa oli aloitettu 1980-luvun alussa kansanmuusikoiden ammattikoulutus.
"Silloin oli itsestään selvää, mitä haluan. Minulla ei ollut muita suunnitelmia, enkä osannut edes varautua siihen, etten pääsisi sisään. Onneksi Sibelius-Akatemian ovet aukenivat ensiyrityksellä", Väänänen kertoo.
Nykyisin arkeen kuuluvat olennaisesti musiikin tekeminen ja levyttäminen kotistudiossa Lahdessa. Usein Väänänen sytyttää tulen takkaan ja antaa palavan puun ritinän täydentää soitinten äänimaailmaa.
"Valitsen soittimen usein sen mukaan, mikä tuntuu juuri sillä hetkellä hyvältä."
Aina Väänänen ei kuitenkaan soita kotitakan lämmössä. Koska esiintyvälle kansanmuusikolle ei ole pienessä maassa riittävästi keikkoja, täytyy suunnata rajojen yli.
"Maailma Suomen ulkopuolella on suurempi ja siellä on enemmän töitä. Viime vuonna olin noin neljäsosan vuodesta poissa kotoa."
Nettihaulla osaksi elokuvaa
Marmoria, kuninkaallisia protokollia ja tiukkoja aikatauluja – ura on vienyt Väänäsen moniin kiinnostaviin tilanteisiin. Hän on muun muassa konsertoinut Belgian kuninkaanlinnassa ja ollut osa Euroviisufinaalin väliaikaesitystä.
Vuonna 2005 Väänänen osallistui Disneyn Narnian tarinat: Velho ja leijona -elokuvan tekoon vierailevana solistina. Elokuvan säveltäjä Harry Gregson-Williams kaipasi elokuvaan jäisen alueen sointia ja etsi sopivaa soitinta ja soittajaa netistä. Eräänä päivänä Väänäsen sähköpostissa oli yllättävä viesti, jossa häntä pyydettiin mukaan elokuvaan.
"Hetken aikaa piti miettiä, onko tämä totta vai roskapostia."
Varsinaisesti Väänäsen osuudet äänitettiin inkoolaisessa studiossa Suomessa. Maailmanluokan produktioissa tuotantoaikataulut ovat kuukausien mittaisia, eikä tarkkaa äänitysaikaa tiedetty ennakkoon.
"Olin juuri mökillä Mikkelissä saunomassa, kun sain puhelun, että huomenna pitäisi äänittää. On hienoa, että olen saanut olla mukana, sillä harva suomalainen pääsee Disneyn elokuvaan. Itseäni sykähdytti kuitenkin myös se, kun esitin saman teoksen ison sinfoniaorkesterin kanssa."
Tuhansia kilometrejä tutkimusmatkalla
Väänäsen suhde soittimiinsa on intiimi, mutta myös taloudellinen. Valtaosa soittimista on tehty tilauksesta, ja niiden arvo vaihtelee muutamasta satasesta aina 20 000 euroon.
"Soitinten hankkiminen on vaatinut työtä ja taloudellista tukea. Olen ollut onnekas ja saanut apurahoja. Ilman niitä en saisi toteuttaa itseäni. Pidän soittimistani tarkasti huolta. Esimerkiksi arvokkainta sähkökanteletta en anna mielelläni muille edes kannettavaksi."
"Maailmalla olen saanut kaivaa kanteleeni esille ja yhtyä paikallisten soitantaan."
Toisinaan Väänänen pakkaa laukkunsa, hyppää junaan ja suunnistaa kohti itää tutkimaan kanteleperinnettä muissa kulttuureissa.
"Vanhoissa kirjoissa kanteleesta puhutaan lähinnä suomalaisena soittimena ja muut kansat mainitaan epämääräisesti. Haluan kuitenkin tietää tarkasti, missä muualla kanteletta soitetaan."
Koska valmista listaa elävistä kantelekansoista ei ollut olemassa, oli kartoitustyö tehtävä itse. Tutkimus on kestänyt vuosia, ja matkaa on kertynyt tuhansia kilometrejä.
"Yksi tutkimusmatkakohde on ehdottomasti internet. Facebook ja YouTube ovat olleet työssäni tärkeitä lähteitä", Väänänen sanoo.
Varsinaiset kenttämatkat ovat vieneet kanneltajan paitsi lähiseudulle Baltiaan myös vähemmän tunnettujen sukulaiskansojen keskuuteen esimerkiksi Marin tasavaltaan, Udmurtiaan ja Tšuvassiaan. Seitsemän matkan tuloksena on löytynyt 16 kansaa, joissa kanteleperinne elää yhä vahvana.
"Tutkimusmatkoilla olen saanut kaivaa oman kanteleeni esille ja yhtyä paikallisten soitantaan. Siellä on itsestään selvää, että soitamme samaa soitinta ja välillämme on yhteys, josta emme ole olleet tietoisia. Kahdeksanvuotiaana poikana en olisi uskonut, minne kaikkialle kantele ja ennakkoluuloton heittäytyminen minut viekään."