Enhän minä voi masentua!
Mari Sipola, 39, toimii nykyisin Äimä ry:n hallituksen varapuheenjohtajana sekä vertaistukiryhmän vetäjänä.
"Masennus ja minä. Nämä sanat eivät kerta kaikkiaan sopineet samaan lauseeseen. Olin pitänyt itseäni vahvana ja liitin mielen sairaudet hulluuteen. En millään voinut uskoa, että juuri minä sairastuisin synnytyksen jälkeiseen masennukseen.
Ensimmäisen kerran sairastumisen pelko kävi mielessäni vuonna 2008, kun keskimmäinen lapseni oli syntynyt. Minua itketti ja nauratti peräjälkeen, mutta en ottanut asiaa esille neuvolassa. Jätin masennusta kartoittavan paperinivaskan täyttämisen kesken, koska mielestäni asia ei koskettanut minua millään tavalla.
Synkkä hetki ennen apua
Kuopuksen syntymän jälkeen tilanne kääntyi syöksykierteeseen. Vauva oli huono nukkumaan, ja parisuhde voi huonosti. Purin kaiken pahan oloni vauvaan.
Kesällä 2010 minulle alkoi tulla itsetuhoisia ajatuksia. Tajusin tarvitsevani apua, kun raivosin itkevälle vauvalle vain, koska tämä ei nukahtanut yöunille. Kävelin ympyrää ja huusin silmittömästi. Miksi hän ei voi nukkua? Vihaan häntä! Kunpa häntä ei olisi olemassa!
Tilannetta seurasi 11-vuotias esikoiseni. Hän purskahti itkuun ja pyysi minua lopettamaan, koska vauva pelkää eikä siksi voi nukkua. Se oli kuin märkä rätti vasten kasvojani.
Seuraavana aamuna soitin itkien Hattulan terveysaseman henkisen hyvinvoinnin neuvontaan. Pääsin vastaanotolle soittoa seuraavana päivänä. Muutaman käynnin jälkeen sain diagnoosin: keskivaikea synnytyksen jälkeinen masennus.
Diagnoosin jälkeen etsin netistä vertaistukitoimintaa ja törmäsin Äidit irti synnytysmasennuksesta Äimä ry:hyn. Hämeenlinnan seudulla ei kuitenkaan ollut vertaistukitoimintaa. Päätin, että toivuttuani perustan vertaistukiryhmän itse.
Kun soitin Hämeenlinnan neuvola-palvelujen esimiehelle ja kerroin ajatuksestani, hän huokaisi syvään ja sanoi, etten tiedäkään, kuinka kauan tätä soittoa oli odotettu.
Toiminta alkoi syyskuussa 2011. En koskaan unohda, miltä tuntui, kun äidit tulivat sisälle. Pystyin sanomaan heille, että tiedän oikeasti heidän tunteensa. Siitä asti ryhmä on toiminut taukoamatta. Vain paikka ja äitien määrä on vaihdellut.
Toivu omaan tahtiin
Osa ryhmään tulevista äideistä on sairastanut pitkään, mutta silti moni heistä puhuu asiasta ensimmäistä kertaa. Jotkut itkevät koko ajan.
Tärkeintä on kertoa äidille, ettei hän ole yksin. Masennuksesta voi toipua, mutta kukin omaan tahtiinsa. Joskus äiti tuskastuu siitä, että joku muu on toipunut nopeammin kuin hän.
Meillä raikaa usein nauru, vaikka kyse on synnytysmasennusryhmästä. Ryhmän jäsenen ei tarvitse olla masentunut, vaan mukaan pääsee jokainen, joka kokee vauva-arjen väsyttäväksi. Lisäksi Ensi- ja turvakotien liiton nettiturvakodissa voi jutella vertaistukiäidin kanssa täysin anonyymisti.
Muuttunut äiti
Omat ajatukseni ja pelkoni olivat samoja kuin suurimmalla osalla masentuneista äideistä. Häpeä ja leimautumisen pelko estävät puhumasta asiasta neuvolassa. Pelätään, että sossun täti tulee ja vie lapset pois, vaikka masennus ei ole peruste lapsen huostaanotolle.
Itse ylitin suurimman kynnyksen, kun sain pyydettyä apua ääneen. Suurta roolia parantumisessani näytteli myös ero. Voimieni palauduttua sain riuhtaistua itseni kipeästä suhteesta.
Kokemukseni on muuttanut minua. Ennen olin jyrkempi ja saatoin tuomita herkästi ihmisiä ja heidän ratkaisujaan. Nyt olen oppinut, ettei ketään voi tuomita tietämättä koko tarinaa.
Olen jollakin tavalla jopa kiitollinen siitä, että sairastuin. Vaikka menetin paljon, tärkeimmät asiat ovat elämässäni edelleen. Välit lapsiini, ystäviini ja vanhempiini ovat korjaantuneet."