Apua saaneet Mari ja Laura: "Nyt on minun vuoroni auttaa"

18.3.2016
1 arviota
Vertaistuki on erittäin tärkeää, kun nainen toipuu synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, sanoo Mari Sipola.

Mari sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen, vähävarainen lapsuus jätti jälkensä Lauraan. Toisia auttaakseen voi joskus tarvita ensin itse apua.

Enhän minä voi masentua!

Mari Sipola, 39, toimii nykyisin Äimä ry:n hallituksen varapuheenjohtajana sekä vertaistukiryhmän vetäjänä.

"Masennus ja minä. Nämä sanat eivät kerta kaikkiaan sopineet samaan lauseeseen. Olin pitänyt itseäni vahvana ja liitin mielen sairaudet hulluuteen. En millään voinut uskoa, että juuri minä sairastuisin synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

Ensimmäisen kerran sairastumisen pelko kävi mielessäni vuonna 2008, kun keskimmäinen lapseni oli syntynyt. Minua itketti ja nauratti peräjälkeen, mutta en ottanut asiaa esille neuvolassa. Jätin masennusta kartoittavan paperinivaskan täyttämisen kesken, koska mielestäni asia ei koskettanut minua millään tavalla.

Synkkä hetki ennen apua

Kuopuksen syntymän jälkeen tilanne kääntyi syöksykierteeseen. Vauva oli huono nukkumaan, ja parisuhde voi huonosti. Purin kaiken pahan oloni vauvaan.

Kesällä 2010 minulle alkoi tulla itsetuhoisia ajatuksia. Tajusin tarvitsevani apua, kun raivosin itkevälle vauvalle vain, koska tämä ei nukahtanut yöunille. Kävelin ympyrää ja huusin silmittömästi. Miksi hän ei voi nukkua? Vihaan häntä! Kunpa häntä ei olisi olemassa!

Tilannetta seurasi 11-vuotias esikoiseni. Hän purskahti itkuun ja pyysi minua lopettamaan, koska vauva pelkää eikä siksi voi nukkua. Se oli kuin märkä rätti vasten kasvojani.

Seuraavana aamuna soitin itkien Hattulan terveysaseman henkisen hyvinvoinnin neuvontaan. Pääsin vastaanotolle soittoa seuraavana päivänä. Muutaman käynnin jälkeen sain diagnoosin: keskivaikea synnytyksen jälkeinen masennus.

Diagnoosin jälkeen etsin netistä vertaistukitoimintaa ja törmäsin Äidit irti synnytysmasennuksesta Äimä ry:hyn. Hämeenlinnan seudulla ei kuitenkaan ollut vertaistukitoimintaa. Päätin, että toivuttuani perustan vertaistukiryhmän itse.

Kun soitin Hämeenlinnan neuvola-palvelujen esimiehelle ja kerroin ajatuksestani, hän huokaisi syvään ja sanoi, etten tiedäkään, kuinka kauan tätä soittoa oli odotettu.

Toiminta alkoi syyskuussa 2011. En koskaan unohda, miltä tuntui, kun äidit tulivat sisälle. Pystyin sanomaan heille, että tiedän oikeasti heidän tunteensa. Siitä asti ryhmä on toiminut taukoamatta. Vain paikka ja äitien määrä on vaihdellut.

Toivu omaan tahtiin

Osa ryhmään tulevista äideistä on sairastanut pitkään, mutta silti moni heistä puhuu asiasta ensimmäistä kertaa. Jotkut itkevät koko ajan.

Tärkeintä on kertoa äidille, ettei hän ole yksin. Masennuksesta voi toipua, mutta kukin omaan tahtiinsa. Joskus äiti tuskastuu siitä, että joku muu on toipunut nopeammin kuin hän.

Meillä raikaa usein nauru, vaikka kyse on synnytysmasennusryhmästä. Ryhmän jäsenen ei tarvitse olla masentunut, vaan mukaan pääsee jokainen, joka kokee vauva-arjen väsyttäväksi. Lisäksi Ensi- ja turvakotien liiton nettiturvakodissa voi jutella vertaistukiäidin kanssa täysin anonyymisti.

Muuttunut äiti

Omat ajatukseni ja pelkoni olivat samoja kuin suurimmalla osalla masentuneista äideistä. Häpeä ja leimautumisen pelko estävät puhumasta asiasta neuvolassa. Pelätään, että sossun täti tulee ja vie lapset pois, vaikka masennus ei ole peruste lapsen huostaanotolle.

Itse ylitin suurimman kynnyksen, kun sain pyydettyä apua ääneen. Suurta roolia parantumisessani näytteli myös ero. Voimieni palauduttua sain riuhtaistua itseni kipeästä suhteesta.

Kokemukseni on muuttanut minua. Ennen olin jyrkempi ja saatoin tuomita herkästi ihmisiä ja heidän ratkaisujaan. Nyt olen oppinut, ettei ketään voi tuomita tietämättä koko tarinaa.

Olen jollakin tavalla jopa kiitollinen siitä, että sairastuin. Vaikka menetin paljon, tärkeimmät asiat ovat elämässäni edelleen. Välit lapsiini, ystäviini ja vanhempiini ovat korjaantuneet."

Lapsuuden kokemukset ovat tehneet Laura Varjokarista sisukkaan.

Kadehdin kaverieni ulkomaanmatkoja

Laura Varjokari, 29, on nykyisin oikeustieteiden opiskelija.

"Synnyin Helsingin Jakomäkeen yksinhuoltajaäidin esikoiseksi. Äitini oli työtön, joten meillä ei ollut ylimääräistä rahaa. Lapsena en koskaan toivonut äidiltä mitään. En halunnut pahoittaa hänen mieltään enkä omaanikaan, koska tiesin, ettei rahaa ollut. Lopulta en pyytänyt mitään pientäkään, en edes postimerkkiä tai särkylääkettä. Jätin usein menemättä synttäreille, koska minulla ei ollut mitään, mitä viedä lahjaksi.

Olin kavereilleni kateellinen heidän ulkomaanmatkoistaan, sillä me vietimme lomat lähinnä kotipihalla. Kaverien perheet olivat mielestäni rikkaita, vaikka todellisuudessa heillä vain sattui olemaan kaksi työssäkäyvää vanhempaa.

Vain taskurahoja

Kasvoin Kontulassa, jossa naapureidenkaan tulot eivät olleet suuret. Tulo-erojen merkitys iski siksi kunnolla vasta Ressun lukiossa. Joillekin rahaa tuntui vain tulevan. Kun täytti 18, pihaan pamautettiin uudella mersulla.

Kun kaveriporukan 150 euroa maksava Ruotsin-risteily oli minulle yksinkertaisesti liian kallis, oli se kaverien mielestä vain tekosyy. Se tuntui pahalta, sillä minulle risteily olisi ollut suuri juttu, kun taas kavereille kyse oli taskurahoista.

Minulle valkeni varhain, etten pääse etenemään suhteilla enkä saa koskaan suurta perintöä. Jos haluan jotain, se pitää ansaita omalla työllä. Tiesin jo ala-asteella haluavani juristiksi. Aloin lukea kokeisiin ihan hulluna.

Ukki lupasi jokaisesta kympin kokeesta kymmenen markkaa, ja todistuksen kympeistä sai viisikymmentä markkaa. Tuntui joka kerta lottovoitolta, kun sain lukukauden lopussa monta kymppiä. Täyttäessäni kahdeksantoista siirsin säästöön jääneet rahat asuntosäästötilille. Niiden turvin olen sittemmin ostanut itselleni omistusasunnon.

Ukki ja mummi auttoivat meitä paljon. He toivat kasseittain ruokaa ja ottivat yökylään. En tiedä, missä olisimme nyt ilman heidän apuaan. Soitan edelleenkin ukille, kun saan tentistä täyden vitosen.

Kesälapsena perheessä

Olin 9-vuotias, kun äitini kuuli puskaradion kautta Pelastakaa Lapset ry:n järjestämästä kesäperhetoiminnasta. Olimme pikkusiskoni kanssa viitenä kesänä kesälomalla eri perheissä. Sillä aikaa äiti sai hengähtää ja me pääsimme tekemään kaikkea, mihin meillä ei normaalisti olisi ollut mahdollisuutta. Kävimme huvipuistossa tai metsäretkillä ja hoidimme eläimiä. Noista kesistä on jäänyt paljon hyviä muistoja.

Lukion alkaessa äitini kuuli naapurilta Pelastakaa Lapset ry:n antamasta kirjatuesta. Kun aloitin lukion syksyllä 2003, sain kaikki tarvittavat oppikirjat järjestön avulla.

Pääsin opiskelemaan Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan vuonna 2011. En olisi päässyt näin pitkälle ilman kansalaisjärjestön tukea.

Vapaaehtoisen tärkeä syli

Olen toiminut vapaaehtoisena mentorina Diakonissalaitoksen Amigo-ohjelmassa. Oma taustani auttaa nuoren kohtaamisessa. Haluan muistuttaa nuorille, ettei saa luovuttaa, vaikka tapahtuisi ikäviä asioita. Jokaisella on mahdollisuus päästä pitkälle, mutta se vaatii työtä.

Olen huomannut luokanopettajan sijaisuuksia tehdessäni, että lapset kaipaavat valtavasti aikuisen läsnäoloa. Esimerkiksi välitunnilla lapset haluavat usein välituntivalvojan syliin. Vapaaehtoiset voivat täyttää tämän aukon. Olla läsnä lapselle silloin, kun vanhemmat eivät siihen jostain syystä pysty.

Tulevaisuudessa voisin kuvitella itseni vapaaehtoisena tukivanhempana, jonka luo esimerkiksi yksinhuoltajaperheen lapsi voisi tulla viettämään viikonloppua. Lukisimme, pelaisimme lautapelejä, leikkisimme ja tutustuisimme Helsinkiin. Juttelisimme."
 

Huvittelemalla tuet lastensuojelutyötä

Lastensuojelutyötä tekevä Lasten Päivän Säätiö perustettiin vuonna 1957. Perustajina oli kuusi lastensuojelu­järjestöä: Barnavårdsföreningen i Finland rf, Ensi- ja turvakotien liitto ry, Lastensuojelun Keskusliitto ry, Mannerheimin Lastensuojeluliitto ry, Parasta Lapsille ry ja Pelastakaa Lapset ry. Järjestöt perustivat Linnanmäen huvipuiston vuonna 1950.

"Lähes koko Linnanmäen vuosittaisen toiminnan tulos ohjataan suomalaiseen lastensuojelutyöhön. Vuonna 2015 lahjoitettiin 4,1 miljoonaa euroa", kertoo Linnanmäen toimitusjohtaja Pia Adlivankin.

Linnanmäen tuotolla järjestöt tukevat muun muassa lapsiperheitä ja syrjäytymisvaarassa olevia nuoria, kouluttavat vapaaehtoisia ja tukihenkilöitä sekä ylläpitävät kesäleirejä ja muuta virkistystoimintaa.

Linnanmäki on S-ryhmän yhteistyökumppani. Linnanmäki aukeaa jälleen huhtikuussa.

Teksti
Kuvat Lari Lappalainen
Arvioi artikkeli
Ladataan kommentointia...

Anna arvio

1/5 5/5