Omaa äitiä hoitamassa

22.9.2014
0 arviota

Helvi Kiiski ja Ruth Savolainen saavat viettää elämänsä ehtoopäiviä omissa kodeissaan. Kiitos siitä kuuluu heidän lapsilleen, jotka toimivat äitiensä omaishoitajina.

Omaa äitiä hoitamassa

Äidin ja tyttären, Helvi Kiisken ja Liisa Hynysen, suhde on lähentynyt, kun he viettävät enemmän aikaa yhdessä. Keravalla asuva Hynynen vuorottelee siskonsa kanssa Parikkalassa asuvan äitinsä hoitajana.

Parikkalalainen Helvi Kiiski, 86, katsoo lämpimästi tytärtään Liisa Hynystä, joka kattaa kahvipöytää.

"Aiemmin tyttäreni tulivat luokseni valmiiseen pöytään. Nyt he joutuvat tekemään kaiken itse", Kiiski murehtii.

Kaksi vuotta sitten hän kaatui pyörällä ja loukkaantui vakavasti. Käsi murtui, silmästä meni näkö, ja hän sai aivoverenvuodon. Siihen asti Kiiski oli ollut loistavassa kunnossa. Hän oli hoitanut miehensä kuoleman jälkeen yksin kodin ja pihamaan.

Sairaalajakson jälkeen hänet siirrettiin vanhusten palvelutaloon. Hiljalleen hän kuntoutui niin, että pääsi laitoksesta kotijaksoille ja lopulta kokonaan kotiin. Mikään ei kuitenkaan ollut enää ennallaan.

"Aivoverenvuoto jätti jälkensä. Muisti reistailee, ja äiti on joutunut opettelemaan monia asioita uudelleen. Huimaus on pahentunut. Äidistä on myös tullut pelokas ja arka. Jos hän joutuisi olemaan yksin öisin, hän hätääntyisi", Hynynen sanoo.

Oli aika tehdä ratkaisu. Hynyselle ja hänen siskolleen päätös oli helppo: he hoitaisivat äitiään vuorotellen.

"Minä olin jäänyt juuri eläkkeelle, siskoni minua ennen. Järjestelyn mahdollisti sekin, että olen leski", Hynynen kertoo.

Niinpä Keravalla asuva Liisa Hynynen ja hänen Vantaalla asuva siskonsa reissaavat joka toinen viikko 340 kilometrin matkan äitinsä luo Etelä-Karjalaan. Vuoronvaihto tapahtuu Parikkalan juna-asemalla, jonne toinen hurauttaa autolla äidin luota.

Kaksi elämänpiiriä

Liisa Hynysen mielestä äidin hoitaminen ei ole uhraus. Hän kokee, että asioiden kuuluukin olla näin.

"Sitä paitsi, äitiä pidetään niin hyväkuntoisena, ettei hän edes saisi laitospaikkaa. Meidän mielestämme hän ei kuitenkaan ole riittävän hyvässä kunnossa asuakseen yksin. Se tuntuisi liian julmalta. Mielestäni tapauksemme kertoo vanhustenhoidon tilasta. Huonokuntoisten vanhusten oletetaan pärjäävän yksin kotona", Hynynen sanoo.

Koska äidin kunto on arvioitu hyväksi, oli omaishoidon tuen jatkaminen vielä viime keväänä epävarmaa. Kaikkien onneksi tuen myöntämistä jatkettiin.

"Raha sinänsä ei ole tärkeää vaan se, että omaishoitajien työ saa tunnustusta", Hynynen sanoo.

Kahden viikon rytmi on löytänyt uomansa. Järjestely vaatii omien menojen tarkkaa etukäteissuunnittelua.

Kun Hynynen on kotonaan Keravalla, hän viettää aikaa lastenlastensa kanssa, nauttii oman kodin rauhasta, ystävistään ja menoistaan. Parikkalaan hänelle on muotoutunut toinen elämänpiiri, jota maustaa kansalaisopiston viron kielen kurssi ja jumppa.

"Jaksamisen kannalta olennaista on, että voimme siskoni kanssa vuorotella. Miten raskasta onkaan niillä omaishoitajilla, jotka ovat koko ajan yksin hoidettavan kanssa?"

Äidin hoitaminen ei ole uhraus. Näin asioiden kuuluukin olla.

Takaisin kotiseudulle

Äidin ja tyttären päivät kuluvat rauhallisesti. Liisa Hynynen on opetellut käyttämään leivinuunia, ja välillä he leipovat yhdessä karjalanpiirakoita. Tiskaamisessakin Kiiski auttaa, mutta ruoanlaitto ei häneltä enää yksin onnistu.

Hän on tyytyväinen tyttäriensä järjestelyyn.

"Parasta on saada olla omassa kodissa tyttärieni hoidettavana. Laitospaikka ei olisi minulle kuitenkaan kauhistus. Olenkin korostanut tytöille, että heidän ei tarvitse hoitaa minua."

Muita vaihtoehtoja, kuten äidin muuttoa pääkaupunkiseudulle, ei ole ajateltu.

"Tämä on äidin kotiseutua. Täällä ovat hänen ystävänsä ja sukulaisensa", Hynynen sanoo.

Kaksikko vierailee paljon sukulaisissa, joita Hynynen on oppinut tuntemaan paremmin.

"Moni haikailee tässä iässä takaisin lapsuuden ja nuoruuden maisemiin. Parikkalan viikoilla saan täytettyä tätä kaipuuta."

Äidin ja tyttären, Helvi Kiisken ja Liisa Hynysen, suhde on lähentynyt, kun he viettävät enemmän aikaa yhdessä. Keravalla asuva Hynynen vuorottelee siskonsa kanssa Parikkalassa asuvan äitinsä hoitajana.

" Äidin hoitaminen ei ole uhraus. Näin asioiden kuuluukin olla."

Ruth Savolainen ja lapsenlapset Essi ja Enja Ruokonen

Ruth Savolainen (oik.) asuu tyttärensä yläkerrassa. Naapurissa asuu toinen tytär, jonka lapset Essi (vas.) ja Enja Ruokonen poikkeavat usein kylään mummonsa luo.

Eija Viljanen

Eija Viljanen ymmärtää, että kaikki eivät voi sitoutua vanhempiensa hoitamiseen.

Lappeenrantalaisen rintamamiestalon yläkertaan on kokoontunut väkeä kolmessa sukupolvessa. On 88-vuotias Ruth Savolainen, hänen tyttärensä Eija Viljanen ja Tuula Ruokonen sekä Tuulan lapsista kaksi, Essi ja Enja. Paikalla on myös Eijan mies Hannu Viljanen.

Eija Viljasen ja Tuula Ruokosen ei ole koskaan tarvinnut pohtia, miten äidin asuminen ja hoiva järjestetään. Savolainen on asunut Viljasten yläkerrassa siitä lähtien, kun nuoripari osti talon vuonna 1978. Siihen aikaan yläkerrassa asui myös Savolaisen kuopus Tuula.

90-luvun alussa naapurista vapautui pieni talo, jonka Tuula Ruokonen osti miehensä kanssa.

"Minulla olisi ollut orpo olo asua jossakin muualla", hän naurahtaa.

Vuosien ja perheen kasvamisen myötä taloa on laajennettu. Monet ovat ihmetelleet Viljasten ja Ruokosten asumisratkaisuja.

"Ehkä se ei olekaan kovin tavallista elää näin tiiviisti lähekkäin. Meistä tässä ei kuitenkaan ole mitään kummallista. Asiat ovat sujuneet hyvin luonnostaan", Eija Viljanen ja Tuula Ruokonen sanovat.

Mummola naapurissa

Tyytyväinen järjestelyyn on myös Ruth Savolainen.

"En haluaisi lähteä kotoa mihinkään. Koti on aina koti", hän sanoo.

"Tällainen järjestely helpottaa elämäämme. Näemme päivittäin, miten äiti jaksaa, eikä meidän tarvitse lähteä erikseen ajamaan mummolaan", Eija Viljanen huomauttaa.

Hän on ykkösvastuussa äidistä. Hän käyttää äitinsä suihkussa, antaa lääkkeet ja silmätipat, rullaa papiljotit hiuksiin ja hoitaa miehensä kanssa koko perheen kauppa-asiat. Tuula Ruokonen on "lomittaja", sillä hän elää vielä hektistä elämänvaihetta omien lastensa kanssa. Viljasten lapset ovat jo aikuisia.

Ruth Savolainen on saanut olla muuten terveenä, mutta hänen jalkansa reistailevat. Siksi hän tarvitsee apua portaissa liikkumiseen. Jos alakerrassa ei ole ketään kotona, hän pirauttaa naapuriin. Hänellä on myös turvahälytin, jolla hän voi hälyttää tarvittaessa apua.

"Jos lonkat olisivat kunnossa, pistäisin tanssiksi", Savolainen sanoo.

Lapsenlapset Essi ja Enja Ruokonen kipaisevat naapurista usein mummon avuksi ja seuraksi. Essi käy mummolassa siivoamassa, paistamassa lettuja ja lukemassa päivän lehdet. Enja taas pelaa mummon kanssa Uunoa.

Kun lapset olivat vielä pieniä, he tulivat koulusta usein suoraan mummolaan.

Anoppi antaa tilaa

Perheet viettävät yhdessä joulut, juhannukset ja muut juhlat.

"Aina, kun jotain tapahtuu, otamme mummon mukaan", Hannu Viljanen sanoo.

Vanhusten kotihoidossa lähihoitajana työskentelevä Eija Viljanen korostaa, että omista vanhemmistaan huolehtimisen pitää olla vapaaehtoista. Kaikilla ei ole myöskään siihen mahdollisuuksia, vaikka haluja olisikin.

Hannu Viljanen lisää, että heidän asumisjärjestelynsä onnistuu, koska jokaisella on oma huusholli. Vävyjen ja anopin suhde on lämmin.

"En puutu muiden elämään. Enkä ole kauhea anoppi", Ruth Savolainen nauraa.

Väestö ikääntyy

  • Suomi on Euroopan nopeimmin ikääntyvä maa. Sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat ovat nyt eläkeiässä. Vuoden 2030 tienoilla he ovat 80-vuotiaita.
  • Ihmiset elävät entistä vanhemmiksi. Ennusteen mukaan 80 vuotta täyttäneiden määrä kasvaa hyvin nopeasti. Vuoden 2030 tienoilla luku on jopa 2,4-kertainen nykytilanteeseen nähden. Tällä hetkellä enemmistö ikääntyneistä on naisia.
  • Huoltosuhde heikkenee. Vuoden 2011 lopussa väestöllinen huoltosuhde, eli alle 15-vuotiaiden ja 65 vuotta täyttäneiden määrä 100:aa työikäistä kohden, oli 52,9. Vuonna 2028 ylitetään jo 70 huollettavan raja.

Lähteet: Tilastokeskus, Väestötilastot

Teksti:
Kuvat: Juha Metso ja Mikko Nikkinen
Arvioi artikkeli
Ladataan kommentointia...

Anna arvio

1/5 5/5