Minussa heräsi poika-asianainen, kun pysähdyin miettimään poikia, koulupudokkaita. Kuinka sellaisen annetaan tapahtua? Eivätkö vanhemmat välitä? Entä opettajat? Miksi he eivät pelasta lapsia tällaiselta tragedialta? He, jos ketkä, ovat tietoisia oppilaan tilanteesta. Pojat vain jätetään heitteille.
Suren poikavauvojen kohtaloa kuin se olisi ennalta määrätty. Tulevaisuuden paikkoja pedataan tytöille. Keskeneräinen tasa-arvo vaatii sitä. Nassikoille rähjätään ja heiltä odotetaan tyttömäisiä asioita. Pojat eivät saa jekkuilla tai keikkua tuolilla. Heitä moititaan aina, kun he juuttuvat puuhastelemaan tietokoneensa ja kännykkänsä kanssa. Kaikki, mistä he innostuvat, muuttuu kielletyksi. He tekevät useimmiten asiat väärin.
Poikien tilanteeseen aletaan havahtua. Heistä ollaan syystä huolissaan. He eivät loista luokissa. He eivät ahkeroi eivätkä harrasta lukemista. Suositaanko tasa-arvon nimissä tyttöjä ja samalla sorsitaan poikia? Entä suosiiko opettaja oppilaita temperamentin mukaan? Syrjäytyvin oppilas lienee hiljainen poika. Häntä ei huomaa kukaan.
Vielä on mahdollisuus pelastaa ysiluokkalaiset putoamasta systeemin ulkopuolelle. Mihin mä muka tätä tartten? Ei vois vähempää kiinnostaa. Tämä on normaalia hormonien aiheuttamaa mölinää, mutta se iskee pojilla huonoon aikaan, kun yläasteen loppusuora häämöttää. Lannistunut tai lannistettu teini tarvitsee onnistumisen kokemuksia. Nyt ei ole syyllistämisen vaan tukemisen aika.
Pojat eivät ole syypäitä siihen, että naiset eivät ole vallanneet pörssiyhtiöiden hallituksia. Pojilla on tunteet, vaikkeivät he saakaan itkeä silloin, kun heitä kohdellaan väärin.
Teini käy koulua itseään varten. Aivan varmasti hän murisee, kun hänen ajankäyttöönsä puututaan ja häntä patistetaan koulutöihin. Mutta kun hän onnistuu seuraavissa kokeissa, se palkitsee, kannustaa ja huojentaa: Ai eiks mun päässä ookkaan vikaa? Enks mä ookkaan tyhmä? Et.