Soolo-Ylpön kolmas tuleminen.
Maj Karman ankkuroiminen pitkälle tauolle oli tietoinen riski, mutta se kannatti: Herra Ylpön sooloura on ollut menestys. Sekä Sata vuotta -debyytti (2008) että Pojat ei tanssi (2010) möivät kultaa, haalivat merkittävästi soittoaikaa radiosta ja ihastuttivat sekä lehdistön että yleisön. Nämä levyt tekivät paitsi Herra Ylpöstä yhä tunnetumman hahmon, myös nostivat hänen profiiliaan muusikkona ja säveltäjänä.
Kolmas albumi Mies ja nainen on edeltäjäänsä musiikillisesti suorempi ja riskittömämpi. Sävellyksiin ei ole jätetty jammailu ja progeilutilaa, vaan vaaka kallistuu ytimekkäisiin ja tarttuviin poprockpaloihin. Niiden tekemisen Ylppö ja Ihmiset taitavat suvereenisti.
Siinä missä Pojat ei tanssi seikkaili paikoin hyvinkin rohkeissa ja korkealentoisissa maisemissa, tämän albumin rohkeus manifestoituu siihen, että laulaja käyttää pari kertaa kirosanoja. Poikkeuksena lopetusraita ”Öitä”, joka kasvaa herkästä pianointrosta muhkeaksi möhkäleeksi, jossa Ylppö repii säälimättä jäänijänteitään ja kitaristi Hamid Moeini revittelee monen minuutin mittaisilla sooloillaan.
Ylppö ammentaa tekstinsä tuttuun tapaan arkisista aiheista, kuten rakkausongelmista, kaipuusta, itsesäälistä ja elinympäristöstä. Sanoitukset vilisevät vertauskuvia sekä kirjallisuus-, musiikki- ja henkilöviitteitä, jotka sekä lähentävät että loitontavat kuulijaa tarinoiden kontekstista, sillä niiden vaikutus perustuu subjektiiviseen tulkintaan.
Parhaimmillaan viesti välittyy uskottavasti, mutta välillä ryteikkö rytisee huolella. Riimiparit, kuten ”me keksimme jotain aivan neroa, emme eroa” tai ”se seurustelee, joten mitä mä teen” aiheuttavat niin paljon myötähäpeää ja kiemurtelua, että ne haittaavat kuuntelukokemusta.
Musiikillisesti Mies ja nainen lunastaa odotuksensa, mutta tekstien osalta bändi killuu vaarallisen lähellä pateettisuuden ja korniuden trapetsilta putoamista. On tosin selvää, että Ylpöllä on oma tunnistettava tyylinsä kirjoittaa ja ilmaista asioita. Se hänelle sallittakoon.
Kommentit (0)