Anna-Leena Härkönen, Otava 2011
Voiko sijaisvanhemmuudesta kirjoittaa vetävän kirjan? Kyllä voi.
Jos aiemmat härköset on luettu, tutun itseironisen, paikoin jopa hirtehisen tyylin tunnistaa. Terävä huomiokyky ja kuvailun nasevuus ovat kirjailijan valtteja, joita osaa odottaa koskaan pettymättä. Näennäisesti kepeä kynä tekee hallittua jälkeä.
Härkönen tarttuu nytkin niin yksilöllisesti kuin yhteiskunnallisesti tärkeään aiheeseen ja välttää etusormi pystyssä olevan soo-soo-asenteen. Keskiössä on repaleisessa perheessä kasvanut Tuula, joka päätyy miehensä Harrin kanssa ottamaan kotiinsa kaksi sijoituslasta, Luken ja Vennin. Päätös ei ole helppo, ja ihan ruusuilla tanssimista arkikaan ei ole.
Sisarusten eronneet sekakäyttäjävanhemmat yrittävät pysyä kuviossa mukana, eivätkä lapsetkaan lakkaa rakastamasta heitä. Luke suree omalla tavallaan äitinsä pärjäämistä, pikkuinen Venni kiintyy jokaiseen, joka välittää. Pelko kulkee kintereillä, ihan kaikilla. Lukijalla nousee vähän väliä pala kurkkuun, mutta kirjailija osaa tarinan kuljettamisen. Nyyhkyromaania tästä ei tule, sillä kuten elämässä myös kirjassa on iloa, selviämistä, onnistumisia ja niin tärkeää huumoria.
Dialogi kulkee, sanat soljuvat. Tuulan oma poika, kymmenvuotias miehenalku, puhuu luontevaa varhaisteinikieltä, johon mahtuu hykerryttäviä ilmaisuja. Roope joutuu käymään oman kipuilunsa ja kasvunsa uudessa perhetilanteessa ja sopeutuu.
Vaiettujen aiheiden kirjailija tekee naisen teon nostaessaan kipeitä teemoja komeroista päivänvaloon. Jo se on arvokasta. Yhtä arvokasta on, että Härkönen saa teemoista sekä silmät ja sydämen aukaisevia että viihdyttäviä elämyksiä.
Kommentit (0)